Kesäkuu vierähti kadonnutta juoksumotivaatiota etsien. Tai en oikeastaan edes etsinyt sitä. Toukokuun lopussa juostun NUTS Karhunkierroksen jälkeen halusin palautella kisasta kunnolla, ja kun samaan aikaan sain töissä lisävastuuta uuden roolin myötä, oli pakko antaa itselleen lupa rötväillä kunnolla.
Melkeinpä ensimmäistä kertaa kymmenen vuoden juoksuharrastuksen aikana juoksumotivaatio oli todella hukassa. Ei vaan huvittanut juosta.
Mutta en murehtinut tätä kovin paljon. Sen sijaan ajattelin, että juoksun vähentäminen tulee nyt todella tarpeeseen. Etenkin silloin, kun muu elämä kuormittaa, on ehdotonta kuunnella itseään ja vähentää kierroksia.
Eikä kesäkuu toki ihan juoksutta mennyt. Juoksukilometrejä kertyi melkein 120. Juoksin kaksi pitkistä, joista toisen ihanan Poppiksen vetämällä kimppalenkillä energisessä naisporukassa pitkin Helsingin rantoja. Aloitin taas kerran kuntosalilla käymisen ja kävin kahtena peräkkäisenä tiistaiaamuna salilla. Säännöllinen harrastus, siis! 😀
Kun rakas harrastus alkaa tuntua tahmealta, joutuu uimaan syviin vesiin. Miten tähän on tultu? Mitä juoksu oikeastaan merkitsee mulle ja mikä mua motivoi? Miten tästä eteenpäin?
Tärkeän juoksutavoitteen jälkeen on tyypillistä, että putoaa hetkeksi tyhjän päälle. Tulee kisakrapula. Monta kuukautta on mennyt yhteen tavoitteeseen tähdätessä. Jokainen treeni on palvellut yhtä tarkoitusta. Kisan jälkeen on mietittävä uudet tavoitteet.
Tätä sykliä olen noudattanut oikeastaan koko juoksuharrastukseni ajan. Ei ole ollut sellaista ajanjaksoa, jolloin minulla ei olisi ollut tiedossa seuraavaa juoksutapahtumaa.
Koko juoksijan identiteettini on tavallaan rakentunut tämän varaan. Olen monesti sanonut ääneen, että olen peruslaiska enkä varmaan liikkuisi lainkaan, ellei minulla olisi kisatavoitetta. Kisatavoitteen ei ole tarvinnut liittyä edes aiemman ennätyksen parantamiseen – tärkeää on ollut jo se, että on ilmo sisällä ja seuraava kisa tiedossa.
Olen siis hakenut juoksumotivaatiota aina tietynlaisen suorittamisen kautta. Entäpä sitten, jos ei suoritakaan? Miten käy juoksijan identiteetille, joka on rakentunut vahvasti suorittamisen varaan?
Ymmärsin olevani olennaisen kysymyksen ääressä. Etenkin nyt kesälomalla, kun ladataan akkuja rankan kevään jälkeen, vapaa-ajan on oltava merkittävästi muuta kuin suorittamista. Toisinaan tavoitteellinen juoksu ottaa väistämättä enemmän kuin antaa, mutta nyt oli pakko heittäytyä kellumaan ja hellittää tavoitteista edes hetkeksi.
Ja sitten tajusin. Juoksu antaa minulle sen, mitä kulloinkin tarvitsen. Kun voimavarat ovat kohdillaan, omasta energiavarannosta riittää ammennettavaa. Tällöin voi oikein hyvin treenata tavoitteellisesti, ja treenaaminen antaa uskomattomat määrät lisäenergiaa. Tunnista tulee kaksi ja saa enemmän asioita aikaan. Juoksun suhteellisuusteoria.
Mutta nyt, kun kevällä on eletty vähän velaksikin, tarvitsen rauhoittumista. Jos en nyt suorita juoksua, pointti ei ole se, että alan suorittaa jotain muuta elämänaluetta. Tarvitsen nollausta ja läsnäoloa. Ja nyt saa todellakin olla ilman seuraavaa juoksutavoitetta.
Juoksutunteja saa kertyä, jos niitä on kertyäkseen, mutta voin yhtä hyvin myös lukea tai kuopsuttaa kukkapenkkiä. Tai vain olla. Jos polkujuoksu kyllästyttää, voin siirtyä maantielle. Jos jalat vievät, voin juosta kovaa. Jos eivät, kävelen.
Ja kun muutama viikko on rauhoituttu, mieli alkaa taas kummasti kirkastua ja erilaiset vaihtoehdot syksyn juoksutavoitteiksi alkavat kutitella mieltä. Maailma on taas auki. Motivaatiokuoppa sai tulla, mutta saatan luottaa siihen, että sieltä päästään ylös.
Ja juoksijan identeettini on taas vähän vankemmalla pohjalla. En määrittele itseäni vain suoritusten kautta. Olen juoksija, jonka tärkein tavoite on oma hyvinvointi.