Kertomuksia ultrajuoksukisoistani vuodesta 2015 eteenpäin. Jätä ihmeessä kysymys, jos haluat tietää lisää kisasta tai valmistautumisestani kisaan!
***
Joensuu Night Run 4.-5.11.2017 (91,1 km)
NUTS Ylläs Pallas 134K 14.-15.7.2017 (29h 15min)
Joensuu Night Run 14.-15.11.2015 (100,9 km)
***
NUTS Ylläs Pallas 134K 14.-15.7.2017 (29h 15min)
Juoksin pe-la 14.-15.7. NUTS Ylläs Pallaksella elämäni pisimmän kisan ja polkukisan. Sitä kokemusta on vaikea järjestää sanoiksi, mutta ehkä pää ja sydän menevät kirjoittaessa järjestykseen. Tässä pitkä raportti kisasta.
Kisa starttasi Ylläkseltä perjantaina klo 18 ja omaan tapaani sulkeuduin johonkin omaan kuplaan ennen kisaa. Viime tingan varustesäätöä ja äkkiä oltiinkin lähtöviivalla, KPK-kaverit ihan siinä lähellä. Lähtölaukaus ja tunkkaus Ylläkselle alkoi. Pauliina meni heti menojaan ja mentiin Valtterin, Kirsin ja Pasin kanssa suunnilleen kimpassa. Kurkin sykkeitä ja homma eteni ihan hyvin.
Ylläksen huiputuksen jälkeen alkoi karsean jyrkkä alamäki, josta Ari oli varoitellut. Kaikki tutut menivät ohi ja jäin itsekseni. Etureidet tuntuivat heti jymähtävän alamäestä ja alamäen jälkeen piti edetä tosi rauhallisesti, jotta sain koivet suunnilleen palautumaan.
Olin tehnyt itselleni summittaisen aikataulun väliaikapisteineen, jossa aikahaarukka optimistisesta pessimistiseen oli suunnilleen kaksi tuntia. Aina puolelta geeli ja tasalta jotain muuta, sekä säännöllisesti urkka- ja elektrolyyttijuomaa. Eka huolto Kellokkaassa oli 7 km kohdalla ja olin siinä optimistisessa aikataulussa vähän yli 19. Näin Pasin ja jatkettiin matkaa yhdessä aina jonnekin 50 km / klo 04 paikkeille. Pasilla suu kävi ja itse olin vähän hiljaisempi :), mutta yhdessä oli mahtavaa taivaltaa.
Pidettiin tiuhaan minitaukoja ja sauvakäveltiin kaikki ylämäet. Peurakaltion huoltoon oli edellisestä huollosta n. 24 km ja odotettu huolto saavutettiin viimein n. klo 23 jälkeen. Yöllinen tunnelma huollossa oli ainutlaatuinen ja talkoolaiset pitivät matkantekijöistä mahtavasti huolta. Pasilla oli omat hankaluutensa, mutta matka eteni hyvin.
Peurakaltion huollon jälkeen lähdettiin hivuttautumaan Äkäskerolle ja pysähdyttiin sinne hetkeksi ihailemaan yötöntä yötä. Lapin kesä näytti parhaat puolensa, yö oli poutainen ja kerrassaan sykähdyttävä. Maraton tuli täyteen jossain reilun 7 h paikkeilla. Ei voinut antaa tilaa ajatukselle, että matkaa olisi taitettavana vielä yli 90 km. Se ei vaan ollut käsitettävissä, oli pakko elää hetkessä.
Näillä paikkeilla nähtiin yhtäkkiä Valtteri ja Kirsi ja juostiin heidät kiinni. Mun teki mieli keulia, mutta päätin pysyä porukan mukana. Mielessä kyllä kävi koko ajan, että loppumatkasta mun vauhti varmaan hidastuisi valtavasti, joten nyt pitäisi vielä koittaa voittaa edes vähän aikaa.
Pahtavuoman huollossa oli yhtä hieno tunnelma ja apu kuin edellisessä huollossa. Satu ja Jani osuivat myös paikalle ja reipas Satu pyysi porukalle kahvia. Huollossa oltiin joskus 02 maissa ja cutoff olisi klo 3 eli oltiin hienosti edellä aikataulua. Huollon jälkeen alkoi taas tunkkaaminen aikamoista kivikkoylämäkeä Kolvakerolle. Edettiin porukassa eikä väsyttänyt tai nukuttanut.
Kesälaen päällä neljän maissa tajusin, että alkoi uusi päivä. Oli upea auringonnousu ja linnut alkoi taas laulaa. Sitten lähdin porukasta irti, alkoi tuntua että mun pitää nyt jatkaa matkaa yksin. Ajattelin myös, että pelaan itselleni edes vähän aikaa seuraavan päivän mahdollisiin vaikeuksiin. Ennen Rauhalaa oli muutama kilometri asfalttitietä, se oli virkistävää vaihtelua ja siinä tuli kisan nopein kilsa 5:02 vauhtia.
Jalassa oli alkanut tuntua rakko ja Rauhalassa otin kengät pois ja laitoin rakkolaastarin. Kengät ja sukat oli tietty jo ihan märät, kun oltiin ylitetty puroa ym. Mutta siitäpä se mutahelvetti vasta alkoi. Kisaa tässä vaiheessa takana melkein 60 km ja jatkoin Rauhalasta kohti Pallasta yksin 4.30 maissa. Rauhala-Pallas-väli oli pirullinen, 21 km, en muista tästä paljon mitään. Reisistä alkoi loppua jerkku enkä voinut enää juosta alamäkiäkään. Keli muuttui pilvisemmäksi ja ripotteli vähän vettä, pludakkoa riitti, läpi vaan kaikista.
5.45 ihana Mari soitti ja kannusti. Tuntui, että olin ihan pihalla. Koko ajan söin ja join säännöllisesti. Ja tosiaan, jo illasta lähtien olin joutunut käymään puskapissalla noin tunnin välein. Samaa ongelmaa nesteiden kanssa kuin joskus pitkiksillä ja Joensuun 12 h rataultrassa. Olo oli hyvä, ei janottanut, mutta nesteet vaan tuli hyvin nopeasti alakautta läpi. Suolaa otin ja join sekä urkkajuomaa että vettä, mutta läpi tuli vaan. Aamuseiskan aikaan mies laittoi viestin: ”Täällä herättiin katsomaan tilannetta ja hienosti menee. Kohta lähdemme kohti Pallasta.” <3
Vähän kerrallaan eteenpäin ja lähempänä Pallasta näin muitakin juoksijoita, napsin jopa selkiä (vaikka ei sillä ollut mitään merkitystä, ketä edellä tai jäljessä olin). Jossain vaiheessa oli kyltti ’Pallas 5,5 km’, mutalällyä ja kaatuneita puunrunkoja riitti, Pallas 3 km, tämä ei lopu v*** ikinä.
Aloin jo olla epätoivoinen. Ensimmäinen musta hetki kisassa. Lähetin videon juoksuystäville, painokelvotonta tekstiä ja veekäyrä oli todella korkea. Perheeltä tuli tsemppivalokuva, olo tuntui surkealta. Sitten lopulta pääsin hiekkatielle ja kyyneleet tuli silmiin, tiesin että näen perheen ihan kohta. Ja siinä ne mun rakkaat oli. Juoksin lasten kanssa huoltoon ja siellä vierähti aikaa kolmisen varttia. Ruokaa, kahvia, repun täyttö, kuivat vaatteet, sukat, vaihdoin Salomonit Inoveihin. Saara oli siellä ja Valtteri saapui huoltoon juuri kun lähdin, kello oli tässä vaiheessa n. 9.30.
Pallaksen mäen juurella tajusin, että mun jalat ei mahdu Inoveihin. Äkkiä soitto miehelle, tuo mun Salomonit autosta, en pysty juoksemaan Inoveilla. Märät Salomonit jalkaan, ei voi mitään. Meinasi tulla iso virhe kenkien kanssa, olisi varmasti tullut keskeytys turvonneet jalat ahtaissa kengissä. Sitten matka jatkui. Ajattelin että mulla menee 12 h Hettaan reilut 55 km matkaan. Pallas-Hetta-väli oli tuttu viime vuodesta.
Eka tunkkaus Pallakselle on aikamoista rakkaa ja kilometrivauhti tippui 19 minuuttiin. Mutta mulla ei ollut hätää, aikaa oli. Yön upea keli oli vaihtunut sumuksi ja tuuleksi, muistutti edellisen vuoden hurjaa myrskykeliä. Taivaskeron päälle päästyäni etenin rauhassa rakassa ja yhtäkkiä kadotin sumussa reittimerkit. Vähän matkaa takaisinpäin enkä löytänyt heti edellistäkään merkkiä. Mutta sitten kaukana näkyi taas oranssi lippu, ei hitto, pitää olla nyt tarkempi.
Tässä Paalijärven veljekset osui samoille kilometreille ja hinattiin toisiamme vuoronperään. Mun puskareissut jatkui. Tai ei siellä tuntsalla mitään puskia enää ollut enkä päässyt enää kunnolla kyykkyyn, takapuoli pystyssä vaan pissalle 😀 – polku-ultrailun hohtoa. Olo oli hyvä, mutta nesteet vaan tuli edelleen läpi.
Tässä taas pätkää, josta en muista juuri muuta kuin puskareissut ja vuorovetoja samojen tyyppien kanssa. Pallas-Hannukuru-huoltoväli on pitkä, 25 km, ja aikaa mulla menikin tähän 7 tuntia. Keli muuttui aurinkoiseksi ja jopa lämpimäksi. Rakas juoksuystävä Sanna soitti yhden jälkeen ja taas olin ihan pihalla, jossain reunalla.
55K juoksijoita oli alkanut mennä ohi ja se tuntui mukavalta, osa tsemppasi. Kapeilla polkuosuuksilla väistin ihan mielelläni, mulla ei ollut kiire ja sitten oli taas leveämpiä pätkiä, joissa ei tarvinnut väistää takaa tulevia. Myöhäinen kevät ja vielä edellisen viikon lumisateet olivat tehneet reitistä paikoin todella märän, muistutti ihan Bodom Trailin mutarallia.
Kilometrivauhti hidastui aika paljon, koska oli pakko tukeutua sauvoihin alamäissä. Ylämäet meni paljon helpommin, mutta en ollut enää pitkään aikaan ottanut yhtään juoksuaskelta, reidet vaan oli ihan loppu. Parin kisatoverin kanssa manattiin reittiä enkä itsekään muistanut viime vuodelta sen rankkuutta. Siellä missä oli tasaista, oli lähinnä kivikkoista polkua.
Vähän ennen Hannukurun huoltoon saapumista soitin miehelle ja itkeä tihrustin, että pääsenkö määräajassa maaliin ja paljonko seuraavasta, Pyhäkeron huollosta olisi vielä hiekkatielle. Sillä tiesin, että jos pääsen hiekkatielle, selviän myös maaliin. Mies tsemppasi ja laskettiin, että mulla on vielä hyvin aikaa.
Saavutin Hannukurun huollon viimein klo 16.30, kilometrejä kasassa yli 100, ja siinä oli aika kova ruuhka 55K juoksijoista. Ei enää saanut eksklusiivista palvelua kuten yöllä ;). Jalat tuntuivat vähän huojuvilta mutta suoriuduin huollosta suht nopeasti ja ei muuta kuin askelta toisen eteen ja kohti viimeistä nousua, Pyhäkeron loputtomia metrejä. Laskin, että vaikka etenisin 4 km tunnissa, ehtisin maaliin. Asennoiduin Pyhäkeroon niin, että nousua jatkuu niin kauan, kunnes näen korkeimman kohdan kivikasan.
Ja viimein se tulikin. Jossain siellä laella oli pakko vielä pysähtyä ja laittaa rakkolaastari ja vaihtaa kuivat sukat. Pyhäkeron päällä ja alamäessä tuuli rajusti, piti vain puskea vastatuuleen. Tukeuduin sauvoihin joka askeleella ja laskeutuminen näytti varmaan todella säälittävältä. Ohimenevät 55K juoksijat kannustivat ihanasti, joku sanoi sankariksi, ja aina kun pysähdyin, minulta kysyttiin onko kaikki hyvin ja tarvitsenko apua.
Kauhean laskeutumisen jälkeen viimeinen huolto ja nopsasti matkaan kohti hiekkatietä ja maalia. Tässä kohdassa meinasin lähteä juoksemaan harhaan, onneksi huomasin pian erheeni. Lopulta hiekkatielle, kello oli vähän yli 21. Jaksoin sauvoa vähän nopeammin ehkä puoli kilsaa ja sitten vauhti hidastui taas. Tuhersin itkua ja koitin koota itseni, ettei menisi liikaa energiaa itkemiseen. Matkaa oli jäljellä vielä 13 km. Tekstailtiin miehen kanssa. A: ”1,5 h ainakin ehkä” K: ”Joo tutkimme karttaa koko ajan” A: ”Hidastuu taas..” K: ”Rauhassa vaan.. Kyllä se hyvin etenee.” Tajusin, että vielä menisi ainakin 2 h, sillä en vaan pystynyt juoksemaan askeltakaan. Mutta mitään hätää ei ollut, ehtisin maaliin ennen sulkeutumista.
Hiekkatiellä jouduin käymään vielä miljoonannen kerran pissalla, isoon kiveen oli hyvä nojailla. Olin täysin kehoni armoilla, pää oli ihan tyhjä, näin metsässä igluja ja kerrostaloja, ajattelin vain yhtä askelta kerrallaan. Maalialueelta alkoi kuulua kuulutuksia. Ylitin hiekkatien betonisillat ja olin varma, että ne huojuivat jalkojen alla. Lopulta asfaltille, 5 km matkaa, aikaa menisi vielä melkein tunti. Nyt kysyttiin päätä.
Sain Keron veljekset kiinni ja mentiin vähän matkaa yhdessä. Sitten jatkoin yksin, yhtäkkiä näin Jussin ja Pauliinan, pääsi itku, nopea halaus, kohti maalia. Mies ja lapset kannustuskylttien kanssa, kävelivät vierellä, tsemppasivat, punainen matto, hurja kannustus ja lehmänkellojen kilinä, maaliin!!! Klo 23.15, aikaa mennyt 29 h 15 min. Ei enää itkettänyt, oli vain hurjan helpottunut ja onnellinen olo.
Maalihuollon jälkeen riistakeitolle ruokalaan ja yhtäkkiä alkoi pyörryttää. Mies talutti ensiapuun ja sain siellä nesteytysjuomaa, olin kuulemma ihan valkoinen, iski horkka, olin päivän 30. potilas. Köllöttelin laverilla kolmisen varttia ja nukahdinkin hetkeksi, valvomista oli takana kuitenkin yli 40 h. Olo koheni siinä vähitellen ja mies talutti autoon ja mökille. Siellä ruokaa, juomaa ja saunaa ja nukahdin välittömästi sikeään uneen omaan sänkyyn.
Kolme päivää juoksun jälkeen kävelen jo normaalisti, yksi kamala rakko ja olen hikoillut kaksi yötä kuin porsas. Vielä vähän sekavat ajatukset enkä ole vielä valmis ajattelemaan seuraavia pitkiä polku-ultria. Jotenkin mun pitää ratkaista tuo nesteytysongelma. Nesteet kyllä imeytyy, juon sekä vettä että urkkajuomaa, otan suolaa ja olo pysyy hyvänä, mutta en ymmärrä miksi mun pitää käydä kisassa puskapissalla tunnin välein. Mutta eiköhän sitä niin hullu ole että löytää taas itsensä joltain viivalta. 🙂
Joensuu Night Run 14.-15.11.2015 (100,9 km)
Joensuu Night Run, ensimmäinen 12 tunnin juoksuni. Onko sellaista kokemusta edes mahdollista kuvata sanoin? Tässä jonkinlaista yritystä. Pitkä on rapsa, mutta pitkä oli juoksukin.
Kaikki alkoi oikeastaan jo huhtikuussa, kun juoksin Kestävyyttä Pintakaasulla -facebookryhmäläisten kanssa 50 km. Ultrakipinä syttyi ja suunnittelin kuumeisesti Joensuuhun lähtöä. Idea kuitenkin hautautui muihin kiireisiin, kunnes Mari sattui kysymään eräänä lokakuun iltana, olenko menossa Joensuuhun. Näin koko seuraavan yön unia ultrajuoksusta ja aamulla olin niin täpinässä, ettei siinä vaiheessa oikeastaan ollut muuta vaihtoehtoa kuin ilmoittautua kisaan. Mari oli onneksi yhtä yllytyshullu ja ystävän kanssa tuntui turvalliselta lähteä kohti tuntematonta.
Päivien edetessä pyörittelin exceliin erilaisia vaihtoehtoja juoksun lopputulemasta. Paperilla näytti mahdolliselta juosta 100 km mutta todellisuudessa ei voinut asettaa oikein minkäänlaisia tavoitteita juoksulle, kun ei yhtään tiennyt mitä tuleman pitää. Yöjuoksu toi oman jännityksensä, kun yleensä olen hyvin tarkka nukkumisrutiineistani. En voinut tajuta, miten joku voi valvoa koko yön – ja vieläpä juosta koko yön. Marin kanssa oltiin hyvin samantasoisia juoksijoita ja päätettiin lähteä liikkeelle 6:30 vauhtia, joka olisi molempien mukavuusalueella. Joka kymmenes minuutti käveltäisiin.
Odotettu päivä koitti viimein ja matkustin junalla Joensuuhun. Olin tehnyt normaalit hiilaritankkaukset ja matkalaukussa oli mukana jos jonkinmoista geeliä ja evästä. Iltapäivällä Janne tuli huoltajansa Mikon kanssa hakemaan minut junalta ja tuntui tosi mukavalta tavata juoksukaveri, jolta olin saanut paljon hyviä vinkkejä 12 h juoksuun. Startti oli vasta klo 20 ja aikaa oli kulutettavana, joten käytiin ruokakaupassa ja Rossossa syömässä.
Joskus puoli kuuden maissa saavuttiin hallille ja siellä olikin jo porukkaa odottelemassa. Siinä vaiheessa tajusin ensimmäistä kertaa mihin olin ryhtymässä. Kaikilla näytti olevan paljon omia eväitä mukana ja mietin, riittäisivätkö omat evääni. No, onneksi järjestäjienkin puolesta oli hyvä huolto. Marikin tuli paikalle ja sitten päästiin halliin huoltopöytää pystyttämään. Tunnelma tuntui tosi kivalta, kun kaikki järjestelivät eväitään pöytiin. Ultrajuoksijoiden yhteishenki oli käsin kosketeltava. Sitten vaatteita vaihtamaan ja aika kului nopeasti jutustellessa ja somettaessa. Viimeinen wc-käynti, järjestäytyminen lähtöviivalle ja torvi törähti tasan klo 20.
Marin kanssa juostiin vierekkäin, juteltiin ja juoksuvauhti tuntui mukavalta. Joka kymmenes minuutti käveltiin suunnitellusti ja ajoitimme kävelyt niin, että oli mahdollista tankata omalta tai järjestäjien pöydältä. Kurkin sykkeitä ja ne olivat hieman liian korkeat, välillä jopa 150 eli selvästi pk2-alueella. Tämä mietitytti mutta ajattelin että tänään näin, juoksu tuntui kuitenkin helpolta ja jatkettiin.
Jo reilun tunnin päästä startista tuli pissahätä. Kävelytauolla kävin vessassa ja Mari juoksi sillä välin kierroksen (325,336 m). Odottelin Maria ja sitten jatkettiin taas yhdessä. Välillä juostiin peräkanaa, Mari enimmäkseen edessä. Nakutettiin tasaisia kierroksia ja välillä juostiin ihan hiljaa. Katsottiin jokainen kierrosaika ja jos oli menty liian kovaa, seuraavalla kierroksella taas hidastettiin.
25 km tuli täyteen alle kolmen tunnin paikkeilla ja kurkkasin puhelimesta tsemppiviestejä. Oltiin hyvässä vauhdissa ja laskeskeltiin Marin kanssa, että satanen voisi hyvin täyttyä. Klo 23 tuli odotettu ensimmäinen suunnanvaihto, ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua :D. Toiseen suuntaan juokseminen tuntui aluksi tosi omituiselta, kun oli hinkuttanut ensimmäiset kolme tuntia yhteen suuntaan. Olin käynyt jo toisen kerran vessassa ja vähän ihmetytti, kun kaikki tuntui tulevan nesteenä suoraan läpi.
Sitten alkoi janottaa. Join, janotti ja pissatti. Geelejä ja muuta energiaa meni tasaista tahtia. Suolaakin olin ottanut eikä varsinaisia ongelmia ollut, mutta janon tunne tuntui huolestuttavalta. Maraton tuli täyteen ajassa 4:45 ja tuntui tosi kivalta nähdä kilometrien karttuvan tulostaululla. Tästä eteenpäin kaikki olisi ultraa. Olin lopettanut sykkeiden katsomisen mutta jälkeenpäin näin Polarista, että syke kävi välillä vk-alueella. Aivan liian kovat sykkeet siis. 50 km tuli täyteen ja kuuden tunnin väliaika klo 02.00 oli reilut 52 km. Suuntaa oli jälleen vaihdettu, janotti edelleen, muita muistikuvia näistä kilometreistä ei oikein ole. Yhtään ei kuitenkaan nukuttanut ja mahtava musa ja kannustus pitivät hereillä. Erityisesti ihana Paula jaksoi joka kierroksella ilahduttaa cheerleader-kannustuksellaan :D.
Jossain vaiheessa Marille tuli vaikeuksia ja hän sanoi juoksevansa 60 km:iin asti ja huilaavansa sitten. Mulla oli edelleen ongelmia nesteiden kanssa ja tajusin, että tulen kanttaamaan, jos jatkan tämän janon tunteen kanssa. Hidastin juoksuvauhtia, tuplasin juomisen määrän ja söin meetvurstipaahtoleipää, rusinoita ja muuta kiinteää. Koko juoksun vaikeimmat kilometrit olivat 55-65 km. Juoksin yksin, sillä Mari oli mennyt lepäämään. Välillä kävin kysymässä Marin vointia ja kehotin häntä juomaan. Jälkeenpäin mietin, että minun olisi pitänyt päättäväisemmin auttaa Maria, mutta kun siinä oli omiakin vaikeuksia, niin ei sitä osannut toista oikein auttaa. Onneksi Mari oli saanut apua viereisestä huollosta.
Sitten tuli muitakin ongelmia. Puoli neljän maissa alkoi sattua jalkapohjiin ja varpaaseen oli tullut kamala rakko. Kävin vaihtamassa vaihtolenkkarit pukkarissa, sillä enhän mä ollut kuvitellut että joutuu vaihtamaan välillä lenkkareita. Otin särkylääkkeen ja kävin laitattamassa huollossa rakkolaastarin. Siinä meni muutama minuutti, että järjestäjä löysi sopivan laastarin, kun en ollut tajunnut ottaa sellaisia itse mukaan. Laitoin juoksuystäville ja miehelle viestin, että jalkapohjiin sattuu, mutta muutoin on ok. Kaikkihan nukkuivat, mutta näkisivät viestin aamulla.
Vähitellen janon tunne väistyi ja nesteet alkoivat selvästi imeytyä. Vessassa ei tarvinnut enää ravata, kun siihen saakka olin käynyt pissalla alle tunnin välein, varmaan 7 kertaa. Marikin palasi radalle ja olin iloinen ystävän puolesta. Juoksuvauhtini oli 6:30-6:45 min/km ja pidin tiukasti kiinni kävelypätkistä. Sykkeet olivat taas pk-alueella. Klo 05 suunnanvaihto. Jossain näillä main tuli täyteen 75 km ja tajusin ensimmäistä kertaa, että 100 km voisi todella olla mahdollinen.
Kello tuli 06 ja taas tuntui vaikealta. Paikkoja särki ja uskaltauduin ottamaan toisen särkylääkkeen. Olin kuitenkin juonut kunnolla eikä enää janottanut. Huoltopöytään oli yön mittaan ilmestynyt jos jonkinmoisia herkkuja ja tarjolla olisi ollut mm. pannaria ja hilloa, mutta mikään makea ei maistunut. Teki vaan mieli jotain raikasta. Vaahtokarkit kelpasivat ja pakottauduin syömään omia geelejä ja paahtoleipää. Painoin väkisin menemään ja luotin siihen, että kohta taas helpottaa. Ihana huoltorivistö jaksoi kannustaa ja sitä odotti joka kierroksella.
Kilometrit karttuivat. Mari fiilisteli tuplamaratonin täyttymistä. Katsoin tulostaulua joka kierroksella, vaikka matkaan tuli vain reilu 300 m lisää. Ulkona oli satanut lunta. Kanssajuoksijoiden kannustus oli mahtavaa ja itsekin yritin kannustaa muita. Aloin pitää kävelypätkiä tiuhemmin, mutta lyhyempinä. Kello tuli 7 ja näin Minnan viestit. Satanen lähestyi ja vaikka miten päin laskin, ajattelin että satku voi todellakin mennä rikki. Mutta juosta pitäisi, lepäämään ei voinut jäädä. Juoksin ihan hurmoksessa. Ajattelin että mä juoksen vain itselleni, en kenellekään muulle. Teen tämän vain itseni takia.
95, 96, 97, 98 km. Huoltorivistö tsemppasi hulluna. Janne juoksi ohi ja sanoi ”nyt Ansku paina”, mä vastasin että ”en mä pysty eikä mun tarvi, satanen tulee täyteen ja se riittää mulle”. Odotin kuumeisesti puupalikkaa, kello on jo 7:50, missä se viipyy?! Muutamaa minuuttia vaille 8 ohitin ajanoton ja tulosnäytössä luki 100,1 km. Mä tein sen!! Palikka käteen, nyt ei tule mikään enää tielle! 12 tuntia ja 100,92 km täynnä!! Suunnaton helpotus, onnitteluja, en uskaltanut istua kun pelkäsin etten pääse enää ylös.
Tämän jälkeen uskon että ihminen pystyy mihin vaan. Ensi vuonna nähdään Joensuussa!