Sisäinen piru

Varoitus: Teksti sisältää valitusta ja itsesääliä.

Viime päivinä olen kyseenalaistanut omaa tekemistäni ja tavoitteitani oikein kunnolla. Ja mitä enemmän asiaa märehdin, sitä suuremman otteen sisäinen piru on saanut minusta.

Olen siis ilmoittautunut NUTS Karhunkierroksen perusmatkalle, 160 kilometrille toukokuun lopussa. Se on toinen pitkä polku-ultrani. Ensimmäisen taivalsin viime kesänä Lapissa, 134 km NUTS Ylläs Pallaksella. Nyt matka on vielä pidempi ja aikaraja satamailisen selättämiseen on 36 tuntia.

Sisäinen piru heräsi viime viikonloppuna, kun kärsin orastavasta flunssasta (joka muuttui ihan kunnon röhäksi) ja kävin yhtenä iltana niin kovilla kierroksilla, että valvoin pitkälle yöhön saamatta unta. Yöhän on mahtavaa aikaa märehtiä oman elämän pohjamudissa ja miettiä, mitä kaikkea tekee huonosti. Juoksen liikaa, olen paska äiti. Juoksen liian vähän, en selviä Karhunkierroksesta.

Murehdin, että jos viime vuoden lumisella Karhunkierroksella minua sataverroin paremmat juoksijat joutuivat keskeyttämään, niin mikä mä luulen oikein olevani ja kuvittelen pääseväni maaliin?

Tänä vuonna Kuusamossa on varmasti yhtä paljon lunta ja mulla on aika vaatimattomat treenimäärät tosiultraajiin verrattuna. Aloitin punttis- ja mäkitreenin jalkavoiman kasvattamiseksi vasta helmikuussa, ja nyt kisaan on alle 12 viikkoa – ei tässä ihmeitä enää saada aikaan. Onko mitään järkeä asettaa itselleen sellaisia tavoitteita, ettei voi muuta kuin epäonnistua?

Niin. Onko? Onko pakko osallistua Karhunkierroksen pisimmälle matkalle vielä tänä vuonna? Voisinko juosta 80 km, sillä sekin on todella kunnioitettava matka, ja siirtää perusmatkan ensi vuodelle?

Tosiasia on se, että tänä keväänä ei ole varmastikaan paras ajankohta treenata noin pitkälle matkalle. Mutta milloin sitten on? Mistä voin tietää, mitä elämässä tapahtuu ja milloin tuleekin se käänne, etten pystykään ehkä juoksemaan? Kannattaako unelmiin kuitenkin tarttua nyt eikä sitten kun? Ehkä sopivaa hetkeä ei ole olemassakaan?

No, sisäinen piru piti tauon, mutta palasi eilen vielä kettuilemaan. Luin omaa kisakertomustani viime kesän 134 km matkalta, jolta aika oli jo osittain kullannut muistot. En muistanut, että mulla loppui jaloista voimat jo 60 km juoksemisen jälkeen. Sen jälkeen en juurikaan enää pystynyt juoksemaan, vaan sauvakävelin loputtomat kilometrit.

Siitähän sisäinen piru innostui. Kannattaako lähteä Kuusamoon juoksemaan 60 km ja taas sauvakävelemään 100 km, hähhäh, ei varmaankaan? Onneksi mulla on mahtavia juoksukavereita, jotka jaksavat kuunnella tätä jauhamista ja kannustaa eteenpäin.

Sitten tajusin, mikä mun vahvuus on. Se ei ole ylivertainen fyysinen kunto tai terästä olevat jalkalihakset. Pitkässä ultrakisassa on kyse niin paljon muustakin. Sanovat, että ultra juostaan päällä, vatsalla ja jaloilla. En ehkä ole vaikeuksien tullen kaikkein kannustavin itseäni kohtaan, vaan osaan kyllä velloa surkeudessani. Mutta mulla on sisua jatkaa.

Ja olen järjestelmällinen. Luen muiden kokemuksia polkukisoista. Suunnittelen etukäteen juoksuvauhteja ja syömisiä ja pidän niistä kiinni. Olen järkevä ja uskon, että osaan keskeyttää kisan tilanteen niin vaatiessa. Jaksan hinkata treeneissä jotain mäennyppylää edestakaisin. Ja olen saanut huikean arvokkaan kokemuksen jo yhdestä pitkästä polku-ultrasta. Jos silloin jaksoin juosta 60 km, mistä tiedän, kuinka pitkälle jaksan nyt juosta, ellen edes kokeile?

Aika syvällisiä tässä juoksuharrastuksessa joutuu välillä miettimään. Mutta hah, erävoitto 1 – 0 sisäisestä pirusta!