Sunnuntaina juoksin Nuuksion poluilla pitkän lenkin. Lenkki oli kestoltaan 2,5 tuntia. Pitkällä lenkillä minun tulisi pitää syke 125 paikkeilla eli 15-20 pykälää alle aerobisen kynnyksen. Tämä tarkoittaa minulle tosi hidasta juoksuvauhtia tai oikeammin hölkkä-kävelyä.
Sunnuntain pitkä lenkki päätti kovan juoksuviikon. Viikon aikana juoksin 51 km (mukaan lukien pitkä lenkki) ja treenitunteja eri lajeista kertyi 11 tuntia, mikä on minulle paljon. Pitkän lenkin lisäksi viikon muut avaintreenit olivat keskiviikon kovat mäkivedot ja lauantain tasavauhtinen vauhtikestävyyslenkki.
Myös työviikko oli ollut intensiivinen enkä ollut vielä sunnuntainakaan ihan täydessä vireessä. Päätin olla kiirehtimättä pitkikselle lähdön kanssa ja starttasin juoksemaan vasta iltapäivällä. Mukana juoksuliivissä oli 1,5 litraa juomaa (josta join litran) ja neljä urheilugeeliä, joista söin kolme. Sää oli pilvinen ja raikas.
Rakastan juosta poluilla. Metsässä on kaunista, rauhallista ja hiljaista. Kaislammella näin, kun joku pulahti uimaan huhtikuiseen hyiseen veteen. Laitoin sykemittarin kellon hälyttämään, jos syke nousisi yli 125:n. Tällöin vaihtaisin kävelyyn ja jatkaisin juoksua sykkeen laskiessa jälleen alle 125:n.
Kiitos negailusta!
Tänä vuonna olen juossut pitkät lenkit todella maltillisilla vauhdeilla, jotta syke pysyisi riittävän alhaalla. Tämä on vaatinut minulta hyviä hermoja. Kevään edetessä ymmärsin, että minun ei olisi mitään järkeä tuijotella pitkien lenkkien keskivauhtia. Niinpä laitoin sykemittarista vauhdit piiloon ja treenin aikana näen kellosta vain treenin keston ja keskisykkeen.
Poluilla juoksun ylläpitäminen matalilla sykkeillä on haastavampaa kuin asfaltilla. On kiveä ja juurakkoa, mutkaa, mutaa ja korkeuseroa. Ja sunnuntaina kaverina olivat myös väsyneet jalat. Kilometrien edetessä aiemmin viikolla tehdyt kovemmat treenit alkoivat painaa jaloissa.
Ja kun olin yksin liikenteessä, oli helppoa vajota voivottelemaan itseään. Raskaat on jalat. Kylläpä palautuminen viikon treeneistä kestääkin kauan. Koko ajan joudun ottamaan kävelypätkiä. Enkö vain voisi kirmata täällä höyhenenkevyenä? Ja niin edelleen.
Kuunneltuani riittävästi omaa päänsisäistä negailuani päätin, että nyt riittää. Kiitin sisäistä murehtijaani näistä näkemyksistä ja päätin jättää ne omaan arvoonsa. Totesin, että ei haittaa mitään juosta välillä väsyneillä jaloilla. Eikä ihme, että väsymystä oli – olihan takana kova treeniviikko ja näin sen kuuluu mennäkin, jos haluaa kehitystä!
Oikeasti mikään ei ollut huonosti. Entä mikä kaikki oli hyvin? Olen terve, vammaton, kivuton. Ja juoksen. Saan juosta. Välillä on ihan ok juosta väsyneillä jaloilla. Saan turvallisesti kohdata treenin aikana sen tunteen, kun juoksu ei suju niin hyvin kuin haluaisi. Saan harjoitella omien kielteisten ajatusten kohtaamista ja niistä irti päästämistä.
Maratonilla tai ultralla kielteisiä ajatuksia ja tunteita ehtii tulla monen monta kertaa. Jos pää pettää, kisa voi olla todellista taistelua, vaikka muita erityisiä ongelmia ei olisi. Mutta huonompi homma olisi, jos kokisin kielteisiä tunteita kisassa ensimmäistä kertaa. En tietäisi, miten toimia niiden kanssa tai miten osaisin päästää niistä irti. Näitä oppeja voin hyödyntää muuhunkin elämään.
Sanotaan, että pitkät kisat juostaan päällä, vatsalla ja jaloilla – tässä järjestyksessä. Nyt sain taas oivallisesti harjoitella pään kestävyyttä ja henkistä kanttia pitkiksellä. Kotona fiilis oli hieno. Juoksin 17 km 124 keskisykkeellä ja olin onnellinen, että saan juosta.
PS. Sattumalta myös Outdoor Optionin Tarja kirjoitti äskettäin pitkän lenkin teemasta hieman eri näkökulmasta – Tarjan mainion blogitekstin löydät täältä!