Jos maratonista palautuminen kestää, niin tähän palautumiseen on mahtunut pari ylimääräistä käännettä. Juoksin tosiaan kolme viikkoa sitten ennätykseni Marrakechin maratonilla. Lähdössä kävi niin, että kompastuin asfaltissa olevaan korokkeeseen ja toinen käteni ja polveni osui maahan.
Sattui vähän, mutta ei niin paljon, etten olisi voinut juosta. Kämmen osui kuitenkin sen verran asfalttiin, että siitä tuli vähän verta.
No, juoksun jälkeen unohdin koko jutun ja ajattelin, että käsi paranee nyt hyvin. Minulla on aiempaa infektiotaustaa leikkauksesta ja kissan raapaisusta ja nytkin tiedostin, että ei ole fiksuinta kaatua ulkomailla olosuhteissa, jossa ei pääse puhdistamaan haavaa kunnolla.
Viisi päivää kului ja ehdittiin palata kotimaahan kauheassa lumimyrskyssä. Sitten lauantain vastaisena yönä reilu viikko sitten kättä alkoi kutittaa vimmatusti ja se turposi ja alkoi punoittaa. Menin lauantaina lääkäriin ja sain antibioottikuurin ja lääkerasvaa. Kättä kutitti aina vaan ja vaiva tuntui vain pahenevan.
Viime viikon maanantaina piti lähteä työmatkalle Ouluun ja käsi oli niin turvonnut, että sormet tuskin taipuivat. Tuhersin itkua, että mitä matkasta tulee turvonneen käden kanssa. Ja tietysti myös oma terveydentila huoletti. Harmitti, että piti koheltaa maratonilla. Luonnollisestikin ehdin googlata kaiken haavojen aiheuttamista infektioista.
Tiistaina käsi kuitenkin lähti paranemaan, mutta vielä keskiviikkona ehdin uudemman kerran lääkärille. Käsi oli vieläkin aika hurjan näköinen ja kutisi ajoittain kuin riivattu. Vastassa oli muun muassa merimieslääkärinä toiminut Mehiläisen työterveyslääkäri – ajattelin, että hän on varmaan nähnyt kaikenlaisia kaukomaiden pöpöjä. Myös tulehdusarvot mitattiin kaiken varalta, mutta mitään erityistä ei löytynyt.
Ja lopulta käsi parani kuin paranikin. Turvotus laski ja punoitus hävisi. Lääkäri sanoi, että antibiootti alkaa yleensä vaikuttaa vasta 3-4 päivän jälkeen, ja oikeassa oli. Vielä nytkin ihossa on jälkiä tulehduksesta, mutta ihanaa kun käsi on normaalikokoinen eikä kutise!
Olen päivittäin kiitollinen terveydestä, ja nyt taas vielä kiitollisempi. Ja pieni vaivahan tuo lopulta oli, mutta ehti kyllä huolestuttaa. Polkujuoksussa en ole koskaan kaatunut, mutta katumaratonilla jo kahdesti, ja kummallakin kerralla likainen haava on aiheuttanut pulmia.
Käden lisäksi myös jalassa oli vaivoja. Pari päivää maratonin jälkeen oikean jalkaterän ulkosyrjä kipeytyi niin, että en pystynyt oikein edes astumaan sille. (Tämä oli sentään ennen käsiepisodia.) Google on tässäkin hyvä – hakusanalla ’jalan ulkosyrjän kipu’ löytyi useita linkkejä jalan rasitusmurtumaan.
Oikeastaan ensimmäistä kertaa kymmenen vuotta kestäneen juoksuharrastukseni aikana jalka oli niin kipeä, etten pystynyt kävelemään normaalisti, saati juoksemaan. Tosin, eipä kyllä tehnyt edes mieli juosta.
Jälkeenpäin kun ajattelee, ei oikeastaan ollut ihme, että jalka kipeytyi maratonista. Olin tehnyt pitkikset tunnollisesti ja jalat olivat tottuneet iskutukseen, mutta juoksin maratonin täysin loppuun ajetuilla Adidas Bostoneilla. Elokuun Helsinki City Marathonin piti olla niillä viimeinen, mutta en ollut löytänyt tilalle uusia kisakenkiä, joten Bostonit saivat viimeisen matkansa Afrikan mantereella.
Maratonin jälkeenkin rasitus jaloille jatkui, kun kävelin ystävien kanssa ympäri Marrakechia huonot tennarit jalassa.
Kivun ilmettyä päätin heti, että annan jalan parantua rauhassa enkä rasita sitä turhaan. Maratonin jälkeisenä lauantaina kävin vesijuoksemassa ja uimassa ja sunnuntaina sauvakävelemässä. Laitoin jalalle kylmäpussia ja pidin jalkaa koholla.
Maanantaina rohkaistuin juoksulenkille Oulussa -18 asteen pakkasessa (silloin käsicasekin oli jo päällä) eikä jalassa tuntunut varsinaista kipua. Ei se tosin aivan normaalikaan ollut. Huomasin myös, että palautuminen maratonilta on aivan kesken – jaksoin hölkötellä puoli tuntia ja sen jälkeen täytyi pistää kävelyksi. Ja eihän maratonista ollut kulunutkaan silloin kuin viikko.
Viime viikolla joogasin torstaina kotona ja lauantaina kävin lasten kanssa hiihtämässä. Hiihto olikin niin kivaa, että sunnuntaina menin uudelleen hiihtämään. Olen aivan surkea hiihtäjä ja Veikkolan urheilupuiston maastoissa hiihtovauhtini oli sama kuin hidas juoksuvauhti. Kuulostelin jalkaa ja jotain tuntemuksia siellä oli, mutta ei varsinaista kipua.
Hiihdon päälle kävin sitten vielä lumisilla poluilla kävely-juoksemassa. Kotiin päin mennessä asfalttiosuudella olin huomaavinani, että oikea jalkaterä (jossa kipua oli tuntunut) toimii laiskemmin kuin vasen. Oma maallikkodiagnoosini oli, että jaloissani on puolieroja eikä askellus säily väsyneenä enää suorana.
Työfysioterapeutti-juoksuystäväni Minna puolestaan kommentoi, että ylävartaloni on vinossa juostessa, mikä voi pitkällä matkalla vaikuttaa jalkoihin. Paino menee liikaa oikealle, ja etenkin asfalttimaratonilla pienetkin virheet ja puolierot korostuvat.
Olen huomannut joogassa isoja puolieroja myös lonkkani liikkuvuudessa. Oikea lonkkani on paljon kireämpi, minkä voi kuvitella heijastuvan jalkateriin asti epäsymmetrisenä askelluksena.
Monilla juoksijoilla on heikko keskivartalon ja etenkin lantion pito, jolloin juoksuasento pettää ja oireita voi ilmetä aivan muualla kuin itse ongelman lähteessä. Yhdessä kohdassa kehoa ilmenevän oireen syy voi löytyä siis aivan muualta kuin varsinaisesta kipukohdasta.
Nyt on lauantai ja maratonista on kulunut päivää vaille kolme viikkoa. Jalkaterä tuntuu jo aivan normaalilta ja tänään kävin jo polkupitkiksellä. Luulen, että selvisin säikähdyksellä, ainakin mitä mahdolliseen rasitusmurtumaan tulee.
Aion kuitenkin seurata tilannetta ja siirtyä tarvittaessa vesijuoksuun ja sisäpyöräilyyn. Lisäksi tällä viikolla on ollut kurkku kipeä, mutta siinäkin taisin päästä vähällä, eikä kurkkukipu muuttunut varsinaiseksi flunssaksi.
Etenkin rankan kisasuorituksen jälkeen kaikki epänormaalit tuntemukset ja etenkin kivut on syytä ottaa vakavasti. Juoksu on kuitenkin jaloille aika raaka laji. Ja seuraavassa asfalttimaratonissa yritän olla kompuroimatta!