Vuokatti Trail Challenge osa 1

Vuokatti Trail Challengen kisakertomus. En osaa lyhentää, joten jaan kertomuksen kahteen omaan blogitekstiinsä.

”Äiti, sä näytät ihan siltä kuin sä olisit ollut jossain NUTSin tapahtumassa.”

Saavun Vuokatti Trail Challengen kisareissulta kotiin sunnuntai-iltana. Vuokatti (ei NUTSin, vaan Endurance Kainuun järjestämä) oli toinen yli 100 km polku-ultrani ja näköjään 13-vuotias tyttäremme on jo tottunut näkemään minut ’hieman’ puolikuntoisena kisan jälkeen. Jaloissa on melkoiset rakot, polvi on turvonnut ja etureidet jumissa. Ja kylki on ruhjoutunut kaatumisesta.

Vaurioiden määrä kertoo kisan rankkuudesta. Jokin raja on ylitetty, mutta samalla sitä on työnnetty hieman eteenpäin. En tiedä, halusinko ylittää sitä rajaa, mutta joskus sitä löytää itsensä toiselta puolelta eikä edes tajua, milloin meni sinne.

0-22 km

Vuokattihalli lauantaina 8.9. klo 0.00. Alle 15 juoksijaa on starttaamassa 115 km perusmatkalle, Minna ja minä ainoina naisina. Meidät kuulutetaan yksi kerrallaan starttiviivalle. Tunnelma on kotoisa, kun meitä on niin vähän. Startista liikkeelle ja yön selkään. On tähtikirkas yö. Miehet juoksevat kauas edelle ja jäämme Minnan kanssa kaksin. Sekoilemme heti ensimmäisessä risteyksessä, kun reittimerkkejä ja viittoja on vaikka kuinka, emmekä muista, millaisia merkkejä meidän piti seurata.

Pian lähdemme ensimmäiseen nousuun Vuokatinvaaran laelle. Otsalamppu valaisee vain muutaman askeleen edelle, mikä on ehkä onnemme. Edessä olevan nousun määrä voisi lannistaa. Minua hengästyttää ja manaan Minnalle, että kone ei käynnisty. Samalla tiedän, että hitaissa kisoissa alku on aina tahmea, enkä ole kovin huolissani.

Alkupätkästä en muista muuta. Nousua, laskua, nousua, laskua. Vaaran päällä esittelemme toisillemme hienoja maisemia. Säkkipimeässä yössä juoksevan huumoria. Kaukana näkyy lampputolppien helminauhaa. Jossain vaiheessa juoksemme taas harhaan. Olemme lähteneet seuraamaan punaisia reittimerkkejä sinisten sijaan. Tajuamme, että siniset merkit ovat kadonneet. Käännymme takaisin ja puhumme, että nyt pitää seurata reittimerkkejä tosi tarkkaan.

Kettumäen huolto tulee vastaan 5,5 km kohdalla, reilu tunti on kulunut. Nopea täydennys pulloihin ja meinaan taas lähteä väärään suuntaan. Takaisin pimeyteen. Juttelemme niitä näitä. Sauvat on jo kaivettu esiin ja tuntuu hankalalta löytää sopivaa syömis- ja juomisrytmiä, kun kädet eivät ole vapaat syömään. Tunkkaamme ylös, Matovaaran laelta on luultavasti taas hienot maisemat. Olisi todella pelottavaa olla täällä yksin.

Tekemisen rytmi alkaa löytyä. Mieli on tyhjä ja sydän täynnä. Tällaisia nousuja ja laskuja ei ole missään muualla, saa todella keskittyä askeleeseen. Olemme siellä keskellä eikä reittiä voi oikein edes ajatella, saati jäljellä olevaa matkaa. Silti tuntuu oikealta. Tätä varten on treenattu ja nyt ollaan täällä yhdessä.

Jälleen jonkin vaaran laella pysähdymme hetkeksi syömään. Jalat toimivat hyvin. Tajuan, että kenkäni ovat liian löysällä jalassa ja jalat liikkuvat kengän sisällä. En kuitenkaan heti tajua kiristää kengännauhoja. Rakot alkavat kehkeytyä ja yli 18 tuntia myöhemmin tekee jo todella kipeää. Mutta en tiedä sitä vielä.

Seuraava huolto alkaa lähestyä. Tiedän, että huolto tulee pian autotien ylityksen jälkeen ja näemme lampputolppia, mutta kuin kiusaksi reitti tekee mutkan ja vie hetken väärään suuntaan. Sitten laskeutuminen ja Rönkön huolto 12,5 km kohdalla, kello on 2.35. Kaksi ihanaa vanhempaa herrasmiestä on siellä ihan meitä varten. Heillä on nuotio ja kaikki ja juttelevat meille mukavia. Minna säätää jotain kenkien tai jalkojen kanssa. Minä menen sivummalle pissalle. Huollossa on huussi, mutta mun aivot ei toimi ja menen kyykkypissalle huussin eteen. Hyvä Ansku.

Matka jatkuu ja lähdemme tunkkaamaan Persevaaralle. Minna on jo miettinyt, missä niitä louhikoita oikein on. Ja sitten niitä tulee. Isoja kivenmurikoita, täysin naurettavaa reittiä. Tästä on juoksu kaukana. Etenemme varovasti eikä kumpikaan kaadu. Kerran taidan lipsahtaa, mutta saan pelastettua. Sitten tajuamme vaaraosuuden loppuvan. Joko nyt pääsisi viimein juoksemaan? Kyllä, laitamme sauvat pois.

Juoksemme hurmiossa – ja harhaan. Olemme seuranneet UKK-reittimerkkejä, mutta sitten nekin loppuvat. Kaivan kännykän esiin ja katson GPS-seurannasta, missä olemme. Luojan kiitos meillä on pallurat. Soitan kisakeskukseen ja kerron juosseemme harhaan. Olemme kuulemma Vuokatin Vaelluksen reitillä eikä auta muu kuin juosta takaisin. Tästä tulee reilusti yli kilometri ylimääräistä. Ja niin kun pääsimme vihdoin juoksemaan. Olemme vihaisia itsellemme mokaamisesta.

Löydämme risteyksen, josta olisi pitänyt kääntyä oikealle, mutta olimme jatkaneet suoraan. Reittimerkit eivät kyllä olleet kovin hyvät tässä kohdassa. Tajuan, miksi kisan nimi on Vuokatti Trail Challenge. Näköjään reitillä pysyminen on osa tätä haastetta. Vitutuksesta huolimatta on pakko koota itsensä ja jatkaa matkaa.

Minna pitää hyvää rytmiä ja minä juoksen perässä. Olin etukäteen laskeskellut meidän ehtivän Teerivaaran huoltoon 22 km kohdalle joskus ennen aamuviittä. Taivaanranta on jo auringonnoususta punainen ja kuunsirppi taistelee viime hetkistään. On tulossa todella hieno päivä.

22-42 km

Olemme hyvin aikataulussa ja meidät ottaa Teerivaaran kyläkoululla vastaan leppoisaa murretta puhuva nuorimies. Tästä eteenpäin reitti muuttuu kuulemma peitteisemmäksi ja edessä on vanhoista maakellareista jääneitä kuoppia, joita pitäisi varoa. Jatkamme matkaa. Teerijärvi on aamusumussa taianomainen. Näiden hetkien takia kannattaa juosta perusmatkaa, näitä ei voi kokea milloinkaan muulloin. Yö on voitettu.

Reitti on muuttunut heinikkoisemmaksi ja muhkuraisemmaksi. Vieläkään ei ole oikein kunnon polkua. Luovumme otsalampuista aamukuuden jälkeen. En muista tarkkaan, milloin seuraava huolto koittaisi. Etenemme sitkeinä ja manailemme reittiä. Mietin, mikä vitsi tässä on, että UKK-reitti on näin hankalakulkuinen. Että onko itse Urkki halunnut laittaa tämän reitin tänne?

Hanhilammen huolto koittaa reilun 32 km juoksun jälkeen puoli seiskan aikaan aamulla. Se on kylmäpiste ja kylmä on ilmakin, reissun kylmin hetki. Lähdemme huollosta juoksemaan hiekkatietä pitkin ja laitamme pitkähihaiset päälle. Juoksemme vielä hetken ja tajuamme, ettemme näe sinisiä nauhoja. Ei voi olla totta, olemme taas pummanneet. Samalla soi puhelin ja vastaan, että ”joo, huomasin juuri meidän lähteneen väärään suuntaan”. Melkein itkettää. Kun keskittyy ajattelemaan liikaa oman kehon tilaa, ei ole enää kykyä ajatella reittimerkkejä.

Jatkamme matkaa ja synkkyys valtaa mielen. Pyörittelen sanoja päässäni ja sanon Minnalle, että mä en Minna pysty tähän. Mä en tule selviämään tästä reissusta. Olo tuntuu niin pettyneeltä, olen treenannut hyvin ja reitti on aivan liian vaikea. Mutta siksi mulla on kaveri siinä. Jatketaan eteenpäin ja ollaan hiljaa. Maanselän etappi on hyvä etappi, siellä odottaa dropbag-huolto ja olemme edelleen hyvin aikataulussa. Masentavaa vain, että pummien takia olemme juosseet melkein 3 km ylimääräistä.

Maanselän lähestyessä mieli kohenee, vaikka pätkä tuntuu loputtomalta. En muista, kumpi juoksi edellä. En muista maastosta mitään. Emme jaksa ottaa valokuvia. Mutta keho on lämmennyt aamun kylmyydestä. Syön ja juon melkein koko ajan. Päässä pyörii Rammsteinin Mein hertz brennt, välillä joku muu biisi. Minnalla pyörii päässä jokin lastenlaulu. Puhumme juoksusta. Sanon Minnalle, että Juha Tapio on kolmen soinnun mies.

Kaikki muu toimii hyvin, mutta toiseen polveen on alkanut sattua. Tai ei varsinaisesti sattua, polvessa on vain epämiellyttävää paineen tuntua. Minna lupaa teipata polven, kunhan pääsemme Maanselkään. Joudun käymään puskassa isolla hädällä.

Ja sitten kello puoli yhdeksän pääsemme viimein Maanselkään. Nyt on juostu jo yli maraton. Säädämme dropbagien kanssa ja Minna vaihtaa kengät. Aikaa huoltoon menee puoli tuntia ja jatkamme matkaa klo 9. Nyt starttaisivat 57 km juoksijat Rumosta ja kohta heitä sekä 115 km miehiä alkaisi tulla meitä vastaan. Kivaa, on jotain mitä odottaa!

42-57 km

Maasto jatkuu yhtä epäjuostavana kuin aiemminkin. Välillä menemme suoraan korkean heinikon läpi ja saa tosissaan miettiä, meneekö reitti tosiaan tästä. Välillä polku puuttuu metsätieksi. Tiestä törröttää oksia ja ajattelen, että noihin olisi helppo kompastua. Ja sitten kompastun. Kierähdän kyljelleni, mutta onneksi ei satu pahemmin. Minna sanoo, että oli hyvännäköinen ukemi. Vastustajana ei vain ole toinen ihminen, vaan minä itse.

Sitten ylitämme rautatien ja tulemme tielle. En tiedä, onko tämä yhtään parempi kuin epäpolku. Etenkin Minna inhoaa tietä. Minä saan fiilistä lähestyvistä kanssajuoksijoista. Sitten tulee 57 km kärki vastaan, sitten 115 km kärkeä. Kaikki tsemppaavat ja me tsemppaamme takaisin. Bloggaaja Maijaliisan näen jo kaukaa ja kohdatessamme hän kannustaa meitä hulluna. Ihana, voimia antava kohtaaminen!

Tie päättyy ja pääsemme hienolle harjulle. Minnalla sattuu oikeasti polveen ja hän miettii keskeytystä. Mä pärjäilen, mutta pian mullakin alkaa olla ongelmia. Nyt alkaa hajota pää. Tämä on näköjään yhtä henkistä vuoristorataa. Edellinen kuoppa oli aamuseiskan aikaan, nyt kello lähenee puoltapäivää ja kisan kääntöpaikka Rumo tuntuu olevan aivan liian kaukana. Virallisen tiedon mukaan se on 57 km kohdalla, meille se olisi pummien takia 60 km kohdalla. 60 km tulee täyteen eikä mitään huoltoa näy missään.

Meinaamme taas juosta harhaan, taas saa tosissaan seurailla sinisiä nauhoja. Tuherran Minnalle, että mulla on niin rankkaa, töitä on niin paljon, kaikki on mennyt viimeistelyissä ihan pieleen, mä en vaan jaksa odottaa Rumoa. En-vaan-jaksa. Ja mitä teen, jos ystävä keskeyttää polviongelmien vuoksi? Jokainen askel tuntuu henkiseltä taistelulta.

Mutta lopulta saavumme Rumoon. Oma kello näyttää taitetuksi matkaksi 62 km ja kartan mukaan olemme jo Pohjois-Karjalan puolella. Ilmankos tämä väli tuntui niin pitkältä. Huoltopisteen miehet ovat taas tosi mukavia. Minna juttelee heidän kanssaan, mä en ole yhtään puhetuulella. Tarjolla on vettä, mehua ja rusinoita. Olen pettynyt tarjoiluihin, mutta näillä mennään. Väkevä sekamehu maistuu yllättävän hyvältä. Käyn tällä kertaa ihan oikeassa huussissa.

Jatkamme vaikeuksista huolimatta matkaa. Seuraava huolto olisi taas Maanselkä ja siellä odottaisi keittolounas, tokihan me sinne asti menemme. Mieli on vieläkin musta. Minna laittaa VMP-viestiä omaan juoksuporukkaamme ja lukee sieltä viestejä. Jussi kirjoittaa, että ”Antaa palaa, jos on paukkuja! Paskassa kasvaa jos pystyy hengittämään <3 <3 <3”. Purskahdan tästä itkuun ja nojaan polviin. Minna silittää mun selkää. Onneksi hän ei lähde liikaa terapoimaan. Eteenpäin on mentävä. Nyt emme sentään enää juokse poispäin maalista, vaan maalia kohti.

Jatkuu seuraavassa blogitekstissä.