Tuliaisiksi kisapeikko – Tallinnan maraton 2019

Juoksu-suomi-sanakirja, M. Maratontaito. Taito juosta maraton. Ymmärrys omasta kunnosta, kisavauhdista ja kokonaiskuormituksesta. Myös kokeneiden juoksijoiden tulee ylläpitää maratontaitoa säännöllisesti. Maratontaidon puuttuminen voi johtaa raskaisiin kisakokemuksiin. Katso myös Oikea kisavauhti, Sykkeet, Kisasuunnitelma, Muuri, Jääräpäisyys, Kisapeikko.

***

Juoksukunnon piti periaatteessa olla kohdallaan ja olosuhteet Tallinnan maratonilla olivat optimaaliset, mutta nyt en vaan löytänyt itsestäni maratonin taitoa. Lähdin jääräpäisesti juoksemaan tiettyä vauhtia, tavoittelemaan tiettyä loppuaikaa, ja se johti melkoiseen hiipumiseen ja taisteluun maaliviivan ylittämiseksi.

Olin harjoitellut huhtikuun lopusta lähtien Harri Mannermaan tekemän maratonohjelman mukaan. Treenit sujuivat pääosin hyvin ja kisastartteja oli paljon, myös onnistuneita kisoja. Elokuussa tuntui, että kunto oli nousussa. Peruskestävyyslenkkien vauhti oli parantunut ja tykkäsin tehdä vauhtikestävyyslenkkejä. Olin pysynyt terveenä ja ehjänä, mitä nyt viimeiseen kolme viikkoon mahtui hieman vastoinkäymisiä päähaaverin ja flunssan muodossa.

Saavuimme lauantaina Tallinnaan ystävieni Outin ja Millan kanssa. Kävimme noutamassa kisanumerot, katsoimme 10 km lähdön ja kiertelimme kisaexpossa. Illalla söimme hyvin kasvisravintola Restoran V:ssä vanhassakaupungissa (3 ruokalajin illalllinen 26 eur, todella hyvää ruokaa!). Illalla varustesäädöt, huolellinen tutustuminen reittikarttaan ja huoltopisteisiin ja pähkäilyä kisavauhdeista.

Sanoin ystävilleni, etten yhtään tiedä, mikä olisi sopiva juoksuvauhti. Ehkä 5:30 min/km?? Ennätystä en tulisi juoksemaan, mutta arvelin pääseväni alle neljän tunnin.

Olin saanut Harrilta ohjeet juosta sykkeiden mukaan niin, että sykkeet nousisivat vähitellen ja paukkuja riittäisi viimeisille kilometreille niin, että ohittelisin selkiä loppupuolella. Mutta en noudattanut ohjeita. En vaan osannut tai malttanut.

Kisa-aamuna sää oli optimaalinen. Pilvinen ja lämpötila nousisi +16 paikkeille. Viivalle järjestäytyminen sujui hyvin, bajamajat vetivät ja oma lähtökarsina löytyi nopeasti. Ja sitten matkaan, tunnelma oli hieno. Kurkin sykkeitä. Sykkeet ampaisivat heti 160 paikkeille, vaikka Harri oli neuvonut minua juoksemaan noin 8 pykälää alempana. Mutta ajattelin että se ei haittaa, olinhan juossut maratoneja aiemminkin näillä sykkeillä.

Paljon porukkaa juoksi ohitseni ja yritin vähän himmailla. Jäin jonnekin 3:45 ja 4:00 jänisten välimaastoon. Juoksu kulki hyvin ja keskivauhti oli 5:25 min/km, olin alle 3:50 loppuajassa. En halunnut hidastaa, vaikka tiesin koko ajan, että nyt mennään harmaalla alueella. Pelkäsin, että jos hidastaisin, neljän tunnin jänikset saisivat minut kiinni, ja se olisi liian kova henkinen kolaus.

Reitti kierteli ympäri Tallinnaa. Näkyi satama-aluetta ja hienoja vanhoja puutaloja. Juostiin läpi eläintarhan, jossa yksinäinen karhu häkissään kolisteli kaltereita ja yritti päästä pois. Hurja, säälittävä näky. Ja jossain näillä paikkeilla, 15 km kohdalla, alkoi olla vaikeampaa. Ei voi olla totta, ei vielä, miksi jalkoja jomottaa.

Sain juttukaveriksi ruotsalaisen naisen, joka juoksi 42. maratoniaan. Vaihdettiin kokemuksia eri maissa juostuista kisoista ja jalkojen jomotus jäi hetkeksi taka-alalle. Puolimaraton tuli täyteen ajassa 1:56.

Sitten jatkoin taas yksin ja manasin väsynyttä oloa. Maaliin olisi vielä pitkä matka. Reitti meni hienon, tiheän metsän läpi. Tulimme merenrantaan ja osuin samaan juoksuvauhtiin parin suomalaisen kanssa. Kärsimme yhdessä ääneen. 30 km tuli täyteen ja sanoin seuralaisilleni, että mun on nyt pakko kävellä. Ja he vetivät minut mukaan, eivät antaneet jäädä sinne. Yksin olisin kyllä jäänyt.

Nyt juostiin kilometri kerrallaan. Tsempattiin toisiamme uusien kavereiden kanssa. Yleisöä riitti reitin varrella ja meitä kannustettiin nimellä. Oma olo alkoi olla yhä kärsivämpi. Onneksi sentään kaikki energia imeytyi eikä ollut sellaista kipua, joka olisi estänyt juoksun. 35 km ja ajattelin, että tältä se maratonmuuri tuntuu. Ei muuta kuin muurista läpi. Ajattelin, että maraton on elämä pienoiskoossa. Vastoinkäymisiä ja huonoja hetkiä tulee, mutta tärkeää on suunnata katse eteenpäin ja luottaa siihen, että jossain vaiheessa helpottaa ainakin hetkeksi.

Viimeisillä kilometreillä painoin vaan menemään, jalkoja särki julmetusti, mutta halusin alittaa 4 h. En antanut periksi. Tiesin, että kaikesta huolimatta pääsen maaliin. Ja lopulta vanhankaupungin portti, kello pysähtyi loppuaikaan 3:58. Uusien juoksukavereiden kanssa ryhmähalaus, oltiin onnellisia toistemme avusta. Mutta en itkenyt. Päällimmäiseksi jäi tyhjä olo ja pettymys.

Reilu vuorokausi maratonin jälkeen tätä kirjoittaessani mietin, miksi hiivuin niin totaalisesti. Harri tuumasi, että aloitin liian kovilla sykkeillä ja hiilarit kuluivat siksi liian äkkiä loppuun. Oli varmaan oikeassa. Oma jaksamiseni ei ole myöskään ollut vielä optimaalisella tasolla, mitä en osannut oikein ottaa huomioon kisasuorituksessa. Maraton on kuitenkin aina rankka.

Poppis kirjoitti taannoin blogissaan kisapeikosta ja sen selättämisestä. Se sama kisapeikko taisi juuri kiivetä mun selkään.

PS. Omasta pettymyksestä huolimatta Tallinnan maraton oli huippu tapahtuma. Hieno reitti, tiheästi huoltopisteitä, hyvät tarjoilut ja mahtava kannustus. Suosittelen lämpimästi!