Olen harrastanut juoksua 12 vuotta, ja tavoitteellisuus on yksi juoksuharrastukseni suola. On motivoivaa asettaa itselleen sopivan haastavia tavoitteita. Maratonilla olen tähdännyt omaan ennätykseen tai neljän tunnin alitukseen. Olen myös juossut maratoneja ilman aikatavoitetta, jolloin esimerkiksi ulkomailla juostut maratonit ovat olleet enemmän elämysjuoksuja ja uusista kisareiteistä nauttimista.
Viimeisen parin vuoden aikana en ole enää innostunut maratonennätyksen parantamisesta. Tai ehkä oikeammin – en ole enää motivoitunut sellaiseen juoksuharjoitteluun, mitä maratonennätyksen saavuttaminen vaatisi.
Olen hurahtanut polku- ja ultrajuoksuun ja koen, että näissä minulla on vielä paljon koettavaa ja saavutettavaa. Koettavaa siinä mielessä, että etenkin polku-ultrat ovat aina myös luontoelämyksiä ja saavutettavaa siinä mielessä, että pyrin kisassa mielelläni parhaaseen mahdolliseen loppuaikaan.
Tavoitteellinen harrastaminen saa joskus kysymään, miksi kaiken pitää olla niin tavoitteellista. Eikö riittäisi, että vain juoksentelee eikä tee harrastuksesta(kin) suorittamista? Mikään ei kuitenkaan voita sitä tunnetta, kun saavuttaa tai jopa ylittää juoksukisassa itselleen asettamansa tavoitteet. Sellaista endorfiiniryöppyä on vaikea saavuttaa muilla elämänalueilla!
Tavoitteellisuuden kääntöpuoli on niin sanotun epäonnistumisen mahdollisuus. (En oikeastaan tykkää puhua epäonnistumisesta, koska se luo mielikuvan siitä, että voi ainoastaan onnistua totaalisesti tai epäonnistua totaalisesti. Käytännössä kyse on kuitenkin sävyistä – vaikka ajattelisi epäonnistuneensa, aina myös onnistuu jossain. Käytän nyt kuitenkin selkeyden vuoksi epäonnistuminen-termiä.) Kisassa jokin menee pieleen ja tavoite jää saavuttamatta. Tai saavuttaa tavoitteen, mutta kisasta jää silti huono fiilis.
Minulla on kokemusta molemmista. Joensuu Night Runin 12 h ultrassa marraskuussa 2017 kuvittelin helposti saavuttavani parin vuoden takaisen tuloksen. En ollut palautunut kunnolla edellisen kesän pitkästä polku-ultrasta, ja juoksu oli yhtä taistelua. Viime syksynä juoksin puolestaan Tallinnan maratonin juuri alle neljään tuntiin, mikä oli tavoiteaikani, mutta juoksu oli jääräpäistä runttaamista eikä tekemisen iloa ollut.
Coachingista vinkkejä tavoitteenasetantaan
Juttelimme tavoitteista ja niiden asettamisesta coaching-tapaamisessa juoksuvalmentajani Minna Syvälän kanssa. Pohdimme, mikä saa aikaan onnistumisen tai epäonnistumisen kokemuksia kisassa ja millaisia ovat hyvät, onnistumista tukevat tavoitteet.
Realististen kisatavoitteiden asettamisessa on tärkeää pohtia sitä, miten treenit ovat sujuneet ja tehdä mielikuvaharjoittelua tulevasta kisasta. Erityisen tärkeää on ymmärtää oma kokonaispalautumisen tila. Sekä Joensuussa että Tallinnassa alla oli kovaa treenikuormaa ja palautumattomuutta edellisestä pitkästä kisasta. Kisan aikana en ymmärtänyt tätä riittävästi ja menin kisoihin niin sanotusti takki auki.
Myös joustavuus tavoitteiden asettamisessa on tärkeää. Ystäväni Milla asettaa omille maratoneilleen useita vaihtoehtoisia tavoitteita, jolloin hän onnistuu aina jossain tavoitteessa: oma ennätys, oman ennätyksen sivuaminen, kauden paras tulos, tietyllä sykkeellä juokseminen, ja niin edelleen.
Coachingissa Minna Syvälä neuvoi minua miettimään kisaan omaa minimitavoitettani ja toisaalta parasta mahdollista suoritusta, jos kaikki menisi nappiin. Todennäköinen kisasuoritus tulee johonkin tähän väliin.
Keskustelussamme hoksasin, että minulle henkilökohtaisesti tärkeä kisatavoite on hyvällä fiiliksellä juokseminen. Kisan loppuaikakaan ei ole niin tärkeä kuin se tunne maalissa, että tein parhaani ja onnistuin pääsemään yli huonoista kisahetkistä vajoamatta synkkyyteen.
Keskity kisassa siihen, mihin pystyt sillä hetkellä vaikuttamaan
Kisatilanteessa tulee pitää huomio siinä, mihin juuri sillä hetkellä pystyy vaikuttamaan. Kisan aikana on turha harmitella, että olisi pitänyt juosta enemmän, tehdä enemmän mäkitreeniä tai panostaa paremmin palautumiseen. Mennyt on mennyttä ja kisassa voin vaikuttaa vain senhetkiseen juoksufiilikseen, hyvään energiatasoon ja askel askeleelta etenemiseen.
Pitkillä juoksulenkeillä on hyvä harjoitella huonojen fiilisten kanssa olemista. Omia ajatuksia ja tuntemuksia voi tarkkailla ikään kuin ulkopuolisen silmin ja todeta itselleen, että ahaa, minulla on nyt tällainen ajatus. Samalla huomaa, että ajatukset eivät ole vaarallisia ja sitten voi päästää kielteisestä ajatuksesta irti.
Tätä kirjoittaessani on alle viikko Nuuksio Classicin 70 kilometrin ultramatkaan. Nyt tuntuu, että menen kisaan myös henkisesti hyvin valmistautuneena. Olen hahmotellut erilaisia tavoiteaikoja ja suunnitellut kisan aikaisia syömisiä ja juomisia.
Olen myös tehnyt mielikuvaharjoituksia huonoja hetkiä silmällä pitäen. Kisan aikana tulee varmasti hetkiä, kun hengästyttää liikaa, jalat hapottavat ylämäissä ja kanssajuoksijoiden meno näyttää sata kertaa helpommalta. Tässä onkin ultrajuoksun kiehtovuus. Henkinen kantti korostuu joskus jopa fyysistä kuntoa enemmän ja huonoimmatkin fiilikset menevät lopulta aina ohi, kun vain luottaa siihen, että ne menevät ohi.
Coaching saatu blogiyhteistyönä.