Viime vuoden Paavo Nurmi Marathonilla naisporukallamme oli niin kivaa, että sovimme välittömästi uudesta Turun reissusta seuraavalle vuodelle. Koronavirus kuitenkin typisti alkuperäisen reissusuunnitelman ja osa porukastamme jäi kannustamaan kisaajia kotoa käsin. Onneksi uusia juoksuja tulee!
Itse uskaltauduin lähtemään Turkuun ja olin päätökseeni tyytyväinen, sillä järjestäjä oli huomioinut koronavaaran kisajärjestelyissä todella hyvin. Kisanumero noudettiin kaupunginteatterilta viivyttelemättä, sisään- ja uloskäynti tapahtuivat eri ovista, ja omatoiminen tavarasäilytys oli organisoitu väljästi Paavo Nurmi Stadionille.
Kisaosallistuminen oli mahdollista siirtää vuodelle 2021 vielä kisapäivänä, ja noin 1000 juoksijaa oli hyödyntänyt siirtomahdollisuutta. Juoksijoita oli kuitenkin paljon ja Paavo Nurmi Marathon oli osallistujamäärältään tämän vuoden toistaiseksi suurin tapahtuma.
Kisastartti oli suurin poikkeus tavanomaisesta. Juoksijat lähtivät rullaavasti matkaan ja vain nettoaika laskettiin. Lähtölaukaus kajahti klo 12, jolloin ensimmäinen ryhmä (maratoonarit ja nopeimmat puolimaratoonarit) lähti matkaan, mutta tämän jälkeen sai startata suunnilleen oman lähtöryhmäajan puitteissa ilman erillistä lähettämistä.
Yhteiset kilometrit
Sää oli pilvinen ja melko hiostava, ja iltapäiväksi oli ennustettu sadetta ja ukkosta. Panostin juomiseen, sillä hikoilen melko paljon juostessani. Alkumatkan juoksin oman elektrolyyttijuomapullon kanssa, ja join joka juomapisteellä urheilujuomaa ja/tai vettä. Otin myös merisuolaa ennen lähtöä ja kerran juoksun aikana. Lisäksi söin juoksun aikana kaksi energiageeliä, 45 ja 90 min kohdalla.
En ollut asettanut puolimaratonille aikatavoitetta ja etukäteen tuntui vähän vaikealtakin miettiä, mikä olisi minulle realistinen loppuaika. Juoksutreenini on tähdännyt ihan erityyppiseen kisaan – pitkälle polku-ultralle – joten asfalttijuoksuvauhtikestävyyteni (ah suomen kieltä! Voi tunkea monta sanaa yhteen yhdyssanaan!) ei ehkä olisi kovin hyvä.
Juoksuvalmentajani Minna oli neuvonut minua juoksemaan rentoa vauhtikestävyyttä, jotta ennättäisin palautua kunnolla kahden viikon päästä häämöttävään Nuuksio Classiciin. No, tiedä rennosta vauhtikestävyydestä…
Juoksu tuntui tosi hyvältä ja helpolta, ja syke pysyi ensimmäiset kilometrit alle 160:ssä (aerobinen kynnykseni on noin 145). Juoksin yhdessä uuden tuttavuuden Minnan kanssa. Meillä oli yhteinen ystävä Milla ja sama juoksuvauhti – taas kerran juoksu yhdisti ja oma juoksuverkosto laajeni!
Juoksimme Minnan kanssa enimmäkseen hiljaa, välillä jompikumpi kommentoi jotain. Vaikka oltiin hiljaa, tuntui kivalta jakaa kilometrit jonkun kanssa. Juoksureitti kulki aluksi Aurajoen vartta, sitten kiehtovankarun satama-alueen läpi ja kilometrit 6-15 juostiin vehreässä Ruissalossa. Sitten reitti tuli taas satamaan ja ohitti Turun linnan, ja loput kilometrit juostiin jokivartta.
10 kilometrin väliaikamme oli hieman alle 56 minuuttia ja mietin, että kahden tunnin alitus on hyvin todennäköinen. Muistin edellisestä vuodesta Ruissalon hivuttavat ylämäet, mutta juoksin ne ongelmitta ja selkiä tuli napattua.
Jatka juoksua, vaikka tuntuu pahalta
10 kilometrin kääntöpaikan jälkeen alkoi sataa, mutta se ei haitannut. 13 kilometrin jälkeen jäin hieman Minnasta jälkeen ja jatkoin juoksua yksin.
Ruissalon sillan nousu takaisin mantereelle tuntui vaativammalta kuin menomatkalla. 15 kilometriä tuli täyteen ja jaloissa tuntui jo hieman pahalta, oli selkeästi vähän asfalttikilsoja alla. Syke meinasi kivuta 168:aan ja hidastin hieman, jotta kuormitus ei menisi liian kovaksi.
Mietin, että nyt on loistava tilaisuus käsitellä juoksun henkisiä haasteita, joita varmasti tulisi vastaan Nuuksion ultrassakin. Kun juoksu tuntuu vaikealta – ja näitä hetkiä tulee joka kisassa – ei pidä luovuttaa. Monesti notkahdukset aiheutuvat kehon hiilihydraattivarastojen hupenemisesta. Itse huomaan hiilarivarastojen loppumisen siitä, että juoksu muuttuu hetkellisesti tosi tahmeaksi enkä jaksaisi jatkaa.
Tällöin voi juosta hetken ajan hieman rauhallisemmin ja ottaa lisäenergiaa. Samalla täytyy olla luottoa siihen, että juoksu helpottaa, kun vain jatkaa. Ei pidä analysoida liikaa eikä vaipua murheeseen tai itsensä soimaamiseen.
Oma selkeä notkahdukseni tuli noin 18 km kohdalla. Jätin tunteen omaan arvoonsa ja juoksin askel askeleelta eteenpäin. En ajatellut mitään. Tässä kohdassa perhe oli kannustamassa ja se antoi lisätuulta askelten alle.
Toisin kuin viime vuonna, minulla ei jäänyt reserviä loppukiriin enkä toisaalta kaivannutkaan loppukiriä. Tasaista vauhtia vain maaliin. Loppuaikani oli sama kuin viime vuonna, 1:58, mutta juoksin tänä vuonna 10 pykälää korkeammilla sykkeillä (162).
Harmittelin hetken, että olenko niin paljon huonommassa kunnossa kuin vuosi sitten, mutta luulen korkeampien sykkeiden johtuneen yksinkertaisesti siitä, etten ole tehnyt puolimaratonille tähtäävää treeniä. Sykkeet myös vaihtelevat päiväkohtaisesti ja hiostava keli otti omansa. Ja hei, olin kuitenkin N40-ikäsarjan kuudes 27:stä!
Kisan jälkeen kävin omakustanteisesti pesulla Samppalinnan maauimalassa – normaalisti maauimalalippu kuuluu kisaosallistumiseen, mutta ei nyt koronan vuoksi. Maauimalan pesutiloissa ei ollut juuri ketään, joten koronariski oli mitätön. Sitten perheen kanssa sushibuffaan ja kruununa päivälle ostin itselleni uudet lenkkarit, New Balancen 1080v:t.
Kiitos järjestäjille upeasta kisasta ja ystäville seurasta!