Lauantaina minulla oli juoksuohjelmassa vauhtikestävyystreeni. Lämmittelyn jälkeen minun tulisi juosta 30 min vk1-alueella eli omilla sykerajoillani tämä tarkoittaa juoksua 140-152 sykealueella. Aerobinen kynnykseni on 140 eli vk1 juostaan tämän yläpuolella, mutta ei lähelläkään anaerobista kynnystä, joka minulla on 168.
Vuosia sitten vietin juoksutreeneissä paljonkin aikaa vk1-sykealueella. Vk1:aa on tosi kiva juosta – treenissä tulee vauhdin tuntua, mutta juoksu tuntuu kuitenkin helpolta.
Juoksuharrastukseni alkupuolella 10 vuotta sitten, kun en vielä ymmärtänyt kevyen peruskestävyystreenin päälle, juoksin usein pitkiä lenkkejä hurmoksessa vk1-alueella. Pitkällä aikavälillä tämä ei kuitenkaan kehitä juoksukuntoa optimaalisesti.
No, lauantaiaamupäivänä lähdin tekemään vauhtikestävyystreeniä. Lämmittelin pari kilsaa ja aloitin vauhtikestävyysosuuden. Sykemittarissa pystyy lukitsemaan treenin aikana tietyn sykealueen, mikä on tosi kätevä toiminnallisuus. Näin ei tarvitse tuijotella sykkeitä kellosta, vaan kello alkaa surista ranteessa, kun syke ylittää valitun sykealueen. Tosin olen juossut niin paljon, että tunnistan liian korkean sykkeen hyvin myös kehon tuntemuksista.
Vauhtikestävyysjuoksu tuntui mukavalta ja etenkin loivaan alamäkeen oli mukava juosta. Kurkin kelloa, joka näytti sellaista 5:25 min/km keskivauhtia. Eihän treenivauhdeilla ole mitään väliä 4 kk ennen maratonia, mutta päänsisäinen taskulaskin käynnistyi silti heti. Mikä olisi maratonin loppuaika, jos juoksisin tätä vauhtia? Reilusti alle 4 h, jee!
Mutta sitten reitillä tuli ärsyttävää loivaa ylämäkeä ja kello alkoi surista liian korkean sykkeen merkiksi. Oli pakko hidastaa. Ja voi pettymys, vauhti hiipui lähes 6:30 min/km-vauhtiin. Itsensämollaamisorkesteri aloitti sinfoniansa. Miten voi olla, että olen harrastanut juoksua lähes 12 vuotta ja aina vaan hinkutan näitä samoja vauhteja? Kyllä mä vaan vuonna yks ja kaks juoksin paljon kovempaa, ja se ja se juoksukaveri juoksee paljon kovempaa, ei tää kunto nouse tästä ikinä ja blaablaablaa.
Älä vertaile itseäsi muihin – tai itseesi
Jatkoin sinnikkäästi oikealla sykealueella ja päätin hiljentää mollaussinfonian. Juoksuvalmentaja on laittanut minulle ohjelmaan nimenomaan sykkeet ja treenin keston, ei ikinä tavoitevauhtia tai tavoitekilometrejä.
Tavoitevauhti on vain fiksaatio minun oman pääni sisällä, jossa vertaan itseäni kovakuntoisempaan itseeni tai juoksukaveriin, joka on treenannut viime kuukaudet aivan eri tavalla kuin minä ja jolla on omat tavoitteet. Minä olen minä, on vain nyt, ja minun tulee päästää irti kuvitteellisista tavoitevauhdeista ja luottaa prosessiin. Kunto nousee kyllä, kun maltan tehdä ohjelman mukaiset treenit.
Sunnuntai-iltapäivänä oli sitten pitkän lenkin vuoro. Oli karmea tuuli ja sade, mutta varustauduin sateeseen ja lähdin ulos pitkikselle. Pitkis pitäisi juosta 20 pykälää alle peruskestävyysalueen sykerajan eli alle 125 sykkeellä, mikä on minulle todella matala syke ja tarkoittaisi näin ollen myös todella hidasta vauhtia.
Lukitsin kellon sykealueen pk1-alueelle ja aina kun kello alkoi surista ranteessa liian korkeaa sykettä, vaihdoin juoksun kävelyyn. Kävelin kaikki ylämäet, loivatkin. Aikamoista sahaamistahan se oli vauhtien kanssa, mutta tiesin aiemmasta kokemuksesta, että talvikelien pitkisvauhdeilla ei ole mitään merkitystä. Paljon tärkeämpää on päästää taas kerran irti ajatuksesta, että minun pitäisi juosta nyt vuonna 2020 yhtä kovaa kuin juoksin vaikkapa parhaana juoksuvuotenani 2015.
Jos edellispäivän vauhtikestävyystreeni oli ottanut luonnolle, niin pitkä lenkki onnistui mallikkaasti. Keskisyke oli 125 eikä millään muilla lukemilla oikeastaan ollut merkitystä. En muistanut edes tarkistaa lenkin jälkeen, montako kilometriä juoksin. Sanottakoon nyt kuitenkin, että keskivauhti oli 7:56 min/km. Jonain toisena keväänä olen juossut 40 sek nopeampia kilometrejä, mutta ei sillä ole mitään merkitystä.
Opettelen päästämään irti tavoitevauhdeista ja pikemminkin olen ylpeä siitä, että maltan juosta hitaasti.