NUTS Karhunkierros 80K. Vaikea pukea sanoiksi, sitä enemmän kaivertunut sieluun. Oli aikamoinen reissu, josta yritän nyt raapustaa muutaman sanan. Kirjoitan tätä Rukalla, kisakylä on hiljentynyt. Pää ja kroppa ovat vieläkin vähän sekaisin ja nyt vasta alkaa vähitellen valjeta, mitä tuli tehtyä. Juoksin Karhunkierroksen päästä päähän, 83 km.
Ennen kisaa oli vaikea miettiä aikatavoitetta, mutta pöljänä päivänä arvelin pääseväni maaliin 12:30-13 h haarukassa. Sää oli loistava, jopa ehkä liian lämmin, ja nestehukan mahdollisuus oli suuri. Olin ennen kisaa miettinyt neste- ja energiahuollon melko tarkkaan läpi. Energiageelin ottaisin puolen tunnin välein ja juotavaa noin 0,5 litraa tunnissa.
Karhunkierroksella huoltopisteiden välit ovat pitkät. Oulanka noin 27 km jälkeen, Basecamp 32 km jälkeen ja Konttainen 17 km jälkeen, josta on maaliin 7 km. Tämä 7 km on tosin ajallisesti pitkä, sillä reitti kulkee Konttaisen, Valtavaaran ja Rukan huippujen kautta ja korkeuserot ovat suuret.
Olin pakannut juoksuliivin ja Oulangan huoltoon jätettävän dropbagin hyvissä ajoin edellisenä iltana. Liiviin otin mukaan 2 litraa juotavaa ja ensimmäisen 27 kilometrin energiat. Geelien lisäksi mukanani oli Bloksin energiakarkkeja, pari energiapatukkaa, inkiväärikarkkeja, minimetukoita, evässämpylä ja suolatabletteja.
Hautajärvi-Oulanka 27 km
Karhunkierroksen startti oli klo 07.00 Hautajärveltä. Tähän sarjaan starttasi yli 300 juoksijaa ja meidät vietiin sinne bussilla. Herätys oli klo 04.30 ja olin nukkunut koko viikon vähän ja huonosti. 😀 Ei siis ihan parhaat lähtökohdat kisaan. Aamu oli tosi upea ja startissa oli hieno tunnelma. Kukaan ei vielä tiennyt, miten juoksu tulisi menemään.
Startti ja matkaan. Lähdimme Minnan kanssa samaa tahtia ja porukka juoksi jonossa. Ihmettelin, juostaanko täällä jonossa koko matka. Alkupään reitti oli helppoa maastoa, maisemiltaan ei mitenkään ihmeellistä. Välillä ylitettiin soita pitkospuita pitkin. Luovuin pian irtohihoista ja buffista, aurinko paistoi lämpimästi.
Fiilis oli leppoisa. Jonossa juokseminen oli hivenen turhauttavaa, vaikka toisaalta jono suitsi mainiosti pahimpia menohaluja. Edessä oli pitkä matka, ja kisa on helppo pilata juoksemalla alussa liian kovaa. Aina tilaisuuden tullen ohitimme juoksijoita, mutta jonossa mentiin edelleen.
Kun olimme juosseet noin tunnin, sanoin Minnalle, että tänään ei ole mun päivä. Kurkin huolestuneena sykemittaria. Syke pyöri 150 tuntumassa, se oli ehkä 10 pykälää korkeampi kuin olisi pitänyt. Keli tuntui vain lämpenevän ja mietin, mitäköhän tästä päivästä tulee.
Sitten ehkä 12 km kohdalla lähdin parin mimmin imussa jonosta irti. Juostiin kelpo vauhtia kangasmetsässä ja ajattelin, että en välitä sykkeistä. Nyt mennään pienellä riskillä ja jos kantataan, niin kontataan. Kone tuntui käynnistyvän viimein ja lähdin yksin juoksemaan hieman kovempaa. Uskomatonta mutta totta – vaikka äsken oltiin isossa porukassa, nyt juoksin yksin keskellä Karhunkierrosta.
Sitten sain jonkun porukan kiinni ja tunnistin Katjan kasvot Facebookin KPK 24/7 -juoksuryhmästä. Jatkettiin pienessä porukassa ja oli kiva jutella siinä kaikkea. Yhden eräkämpän kohdalla nutsilainen ilmoitti sijoituksia ja kertoi minun olevan naisten 31. Tuulettelin, tämähän menee hyvin!
Jossain vaiheessa tultiin Oulangan huoltoon 27 km kohdalle. Harmittelin, että olin pakannut dropbagin niukasti, esimerkiksi cokis tai palautusjuoma olisi maistunut. Mutta geeleillä oli mentävä. Täytin juomarakon ja -pullot ja pakkasin geelit liiviin. Näin Minnan vielä huollossa ja toivoteltiin tsempit.
Oulanka-Basecamp 32 km
Sitten kohti Basecampia, jonne olisi yli 30 km matkaa. Juoksin ehkä kilsan ja huomasin, että neste hölskyi ärsyttävästi juomarakossa. Aargh. Ilmojen tyhjennys ja puskapissa. Sitten meno alkoi jotenkin tökkiä. Juoksu kulki ihan hyvin, mutta ei vaan napannut. Manailin itsekseni, että tulenko todella Kuusamoon asti toteamaan, että mua ei huvita juosta?
Etenin omien ajatusteni kanssa. Ultrajuoksu on matka omaan itseen. Ultrajuoksussa oppii tuntemaan omaa sisintään. Mutta mitä jos ei halua oppia tuntemaan itseäni näin hyvin? Onko pakko?
Kerkesin miettiä, että ei nämä pitkät polkumatkat ole kyllä mua varten. Sitten sain taas Katjan kiinni, juteltiin kaikkea, ja sanoin, että mulla on motivaatio-ongelmaa. Katja sanoi, että se johtuu varmaan nestehukasta. Keli tuntui siinä vaiheessa tosi lämpimältä ja olin jo kerennyt hikoilla. Myös etäinen päänsärky vaivasi. Hitto, jos matka loppuu nyt nestehukkaan. Juomista oli lisättävä.
Ja lisäsinkin. Juoksu alkoi taas kulkea. Seurasin kilometritolppia. Basecamp tulisi vastaan kun matkaa on taitettuna vajaat 60 km. Mutta en välittänyt laskea, paljonko huoltoon on vielä kilometrejä. Siinä oli pakko elää hetkessä.
Juoksin samaa tahtia muutamien juoksijoiden kanssa. Välillä juostiin yhdessä ja juteltiin, välillä menin kovempaa tai jäin jälkeen ja nähtiin aina uudestaan. Kauniita puroja oli paikka paikoin ja täydensin niistä vettä pulloihin. Tulin puolimatkaan, nyt oli 41 km Hautajärveltä ja 41 km Rukalle. Kohta olisi maraton täynnä ja Ultrajuoksu alkaisi.
Juomiseen piti koko ajan kiinnittää huomiota ja otin tunnollisesti geelin puolen tunnin välein, vaikka tuntui, että olin ottanut edellisen geelin vasta äsken. Välillä juoksin pullo kädessä, jotta tulisi juotua. Suolaa otin noin tunnin välein ja välillä energiapatukkaa tai energiakarkkia. Reitin kangasmetsämaastot vaihtuivat upeisiin koski- ja jokimaisemiin ja aloin tajuta Karhunkierroksen. Ei voi kuvailla, miten kaunista siellä oli.
Kitkajoen varressa, jossain 50 km paikkeilla, polku muuttui tosi tekniseksi. 53 km juoksijoita oli alkanut olla reitillä ja ohittelin heitä aina kun mahdollista. Välillä päässä soi repeatilla jokin biisi ja muutoin pää oli ihan tyhjä. Olin päässyt juoksijan flow’hun. Ensimmäiset (muistaakseni) nelivetonousut alkoivat, oli jo tosi jyrkkää nousua ja sai miettiä, mihin jalkansa laittaa.
Taas nähtiin Katjan kanssa tai Katja näki minut, en muista, mutta yhdessä mentiin. Sitten tuli todellinen piristysruiske, oltiin yhtäkkiä 31 km juoksijoiden kanssa samalla reitillä Pienellä Karhunkierroksella. Oli helposti juostavaa ulkoilutietä ja fiilis oli katossa.
Joku polttariporukka tuli vastaan ja kannusti meitä hulluna. Kompuroin juureen ja nauratti vaan, polttariporukka sanoi että ei saa nyt kaatua. Oltiin maailman kuningattaria ja kuninkaita.
Muutama kilometri Basecampin huoltoon ja äskeinen hurmos oli jo ehtinyt vaihtua raatamiseksi. Hivuttavaa nousua ja manattiin, että eikö se h***n huolto tule ikinä. Ei se tule.
Onneksi jaloissa riitti ruutia, mutta henkinen kantti alkoi olla koetuksella, edellisestä huollosta oli niin pitkään. Ei ole ihmisen touhua tämä, juosta nyt 32 km omalla huollolla jossain itärajalla. Käsivarsiakin oli alkanut jo särkeä, pitää vissiin käydä enemmän kuntosalilla.
Ja lopulta huolto, ihana huolto. Basecamp, perusleiri tai mikä lie. Olin laskeskellut, että olisin huollossa noin 15.30 ja tämä piti melko tarkkaan paikkaansa. Normihommat, nesteiden täydennys ja syömistä. Vaikka huollossa oli paljon porukkaa, sain hoidettua hyvin omat asiani.
Basecamp-Konttainen 17 km
Ja sitten taas matkaan. Aika kankealta tuntui jaloissa. Edessä oli mitä tylsintä hiekkatietä ja jotain ihme kuloaluetta. Aika paljon 31K juoksijoita oli reitillä. Jatkoin geelien ottamista puolen tunnin välein, vaikka kaikki oli alkanut maistua pahalta jo aikoja sitten.
Sitten takaa kuului yhtäkkiä ”Äitee!!” ja Pasi juoksi takaa rinnalle. Polku-ultrailun yksi hauskimmista puolista on se, että ikinä ei tiedä, kenet poluilla kohtaa. Syntyy henkisiä yhteyksiä tuttujen ja tuntemattomien kanssa. Pasi käski lähtemään peesiin ja lähdin, vaikka juoksu tuntui tönköltä. Ehkä joku 500 m jaksoin Pasin vauhdissa, mutta se oli tärkeä piristysruiske.
Reitti oli alkanut olla nousujohteinen ja tiesin, että loppu olisi yhtä nousua ja laskua. En muista tästä pätkästä paljon mitään. Kello oli melkein viisi ja laitoin Karrille viestin, että nyt on 16 km maaliin ja vaikein osuus alkaa. Jukeboksi pyöri jatkuvasti päässä.
Etenin päättäväisesti ja jokainen kilometritolppa oli tärkeä. Konttaisen huoltopiste lähestyi, se oli 76 km kohdalla. Mutta en toivonut mitään, se tulee kun tulee. Särki jo joka paikkaa ja otin yhden parasetamolin. Jalat kuitenkin tekivät vielä hyvin yhteistyötä.
Viime kesän NUTS Ylläs Pallas 134K juoksussa olin pystynyt juoksemaan 60 km. Nyt olin edennyt jo 70 km ja juoksin vielä, eivätkä alamäetkään tuottaneet ongelmia. Aina kun ohitin 160K sankareita, toivottelin heille tsempit. Tiesin, kuinka vaikeaa heillä oli.
Juoksin viime kesän YPH:lta tutun Timon kiinni, hän sauvakäveli 80K matkaa kramppien takia. Hän lähti mun peesiin ja välillä jouduin käymään puskassa, sitten sain Timon taas kiinni. Tuntui tärkeältä juosta yhdessä vaikka vähänkin matkaa.
Noustiin pitkiä portaita Konttaiselle (vaikka näistä portaista mulla ei ole muistikuvaa) ja kysyin joltakin, onko tämä jo Valtavaara. Ei ollut. No voi hemmetti. Sitten alas.
Konttaisen huolto. Näin Mariannea Veikkolasta ja hän näytti turvonneita sormiaan. Samalla huomasin, että omatkin sormeni olivat aivan turvonneet. Se vähän huolestutti. Nestehukkaa oli selvästi, vaikka olin juonut varmaan kuusi litraa. Onneksi en kuitenkaan oireillut nestehukasta ja puskapissalla olin käynyt monta kertaa. Mietin silti, joudunko menemään maalissa suoraan ensiapuun.
Konttainen-Ruka 7 km
Suoriuduin huollosta ripeästi. Nyt täältä olisi päästävä pois ja arvelin, että viimeiseen seitsemään kilometriin menisi ainakin 1,5 tuntia.
Nousut alkoivat olla tosi jyrkkiä, kisa tuntui jo pikemminkin extreme-urheilulta kuin polkujuoksulta. Nousuissa tukeuduin käsillä reisiin ja jaksoin painaa porukan ohi, vaikka hidasta olikin. Aina tasaisilla ja alamäissä pistin juoksuksi. Osa mäistä oli niin jyrkkiä, että reitille oli laitettu köysiä kiinnipitämiseen. Porukka hinasi itseään köysiä pitkin ylös ja alas.
En tajunnut, missä tarkkaan ollaan, ja kysyin, ollaanko jo Rukalla. Ei olla kun Valtavaaralla. Ok. Nousua, laskua, nousua, laskua, viimein Valtavaaran huippu. Sieltä näkyi upeat maisemat ja Ruka, jonne olisi opasteiden mukaan vajaat 3 km.
Laskeskelin, että ehtisin maaliin alle 13 h ajassa. Sattui joka paikkaan, itketti. Joku 53K matkalainen tuli peesiin ja tsemppasin häntä pysymään perässä. Taas sai vähän voimaa tuntemattomasta ihmisestä.
Sitten tultiin jo tutulle reitille, olimme käyneet täällä kävelyllä torstai-iltana. Silloin olin ihmetellyt, miten täältä uskaltaa tulla alas, lasku oli niin jyrkkä ja juurakkoinen. Töpöttelin alas niin nopeasti kuin uskalsin. Porukkaa oli koko ajan reitillä. Viimeinen jyrkkä nousu ja maalialueen äänet alkoivat kuulua. Otin hullun loppukirin, olin elämäni voimissa.
Rinne alas portaiden viertä ja viimein maali, suunnaton helpotus, ihania kannustajia ja kaverit vastassa. Loppuaika 12:55 ja loppusijoitukseni oli naisista 16./62. Vointi oli olosuhteisiin nähden erinomainen enkä joutunut ensiaputelttaan. Oli mahtavaa pystyä juoksemaan loppuun asti ja onnistuin nesteytyksessä haastavasta kelistä huolimatta.