Ensi sunnuntaina juoksen kymmenennen maratonini, Marrakechin maratonilla Marokossa! Maraton on juoksijalle aina erityinen tapahtuma ja kymmenenteen maratoniin liittyy tietysti erityistä juhlan tuntua. En ole enää ihan aloittelija, vaan ehkä jopa suhteellisen kokenut maratoonari.
Nyt onkin hyvä katsoa hieman taaksepäin omaan maratonhistoriaani. Vuonna 2015 juoksin kolmannen maratonini ja paransin maratonennätystäni kerralla yli 40 minuuttia. Mikä mahdollisti tämän onnistumisen?
Ensimmäinen maratonini oli Tukholmassa keväällä 2011. Osallistuin maratonille luonnollisestikin ilman suuria odotuksia tai tavoitteita. Ensimmäinen on aina ensimmäinen, eikä ensikertalaisen kannata asettaa neitsytmaratonille muita tavoitteita kuin kunniakas maaliinpääsy.
Olin supertyytyväinen ensimmäiseen maratoniin – sää oli Tukholmassa ihanteellinen +15 ja puolipilvinen, osasin jakaa voimat oikein koko matkalle eikä pelättyä 35 km seinääkään tullut vastaan. Juoksin mahtavalla fiiliksellä koko matkan ja loppuaikani oli 4.31. Maratonin jälkeen olin kylläkin tosi kipeä jaloista, mutta mitään kummempia vaivoja ei tullut.
Vaikka ensimmäinen maraton oli tosi positiivinen kokemus, juoksin seuraavan maratonin vasta kolmen vuoden kuluttua. Maratontreenille ei ollut tuossa vaiheessa oikein aikaa eikä energiaa, koska viimeistelin jatko-opintoja ja tytöt olivat vielä aika pieniä.
Toinen maratonini oli toukokuussa 2014 Terwamaratonilla, rakkaassa lapsuuden kotikaupungissani Oulussa. Kohdalle osui hellepäivä ja menin toiselle maratonille ihan takki auki. Luulin tietäväni maratonjuoksusta kaiken – olinhan juossut sentään jo yhden!
Terwa meni kuitenkin penkin alle, ja taistelin helteessä maaliin ajassa 4.39. Pisti naisen nöyräksi. Juoksun aikana kärsin varmaan suolavajeesta, nestehukasta tai ties mistä, sillä kropan aineenvaihdunta meni illaksi ihan sekaisin.
Hellekelin lisäksi surkeaan (surkeaan siinä mielessä, että olin pitänyt aiemman loppuajan parantamista täysin itsestään selvänä) maratoniin vaikutti se, että olin juossut Helsinki City Runin puolimaratonin maksimisuorituksena vain kaksi viikkoa aiemmin. Silloin opin, että en voi juosta puolikasta täysillä noin lähellä maratonia. Jollekin muulle se saattaa olla ok, mutta ei minulle.
Vuonna 2014 sain viimein jatko-opinnot päätökseen, ja nuorempi tytär meni kouluun. Elämä helpottui tuossa vaiheessa ajankäytöllisesti aika paljon. Koin, että viimein saa panostaa juoksuun hyvällä omatunnolla, ja vuoden 2015 treenit alkoivat uudella innolla.
Joten ei muuta kuin uutta ilmoa sisään toukokuun Terwamaratonille. Edellisen kevään nöyryytys oli kirkkaana mielessä – jotain pitäisi selvästi tehdä treeneissä toisin.
Tajusin, että minulla olisi vielä paljon tekemistä ihan peruskunnon kanssa. Laktaattitesteissä ja juoksuryhmissä käskettiin harrastaa kevyttä juoksua. Tätähän oli uskottava.
Treeneihin oli siis saatava lisää skaalaa. Kovat kovina ja kevyet kevyinä. Muutos ensimmäisen maratonin treeneihin olisi aika suuri. Tällä tavalla nimittäin harjoittelin alkuvuonna 2011 ensimmäiselle maratonilleni:
- Juoksin kaikki lenkit keskisykevälillä 143-157. En siis juossut yhtään todella kevyttä tai todella kovaa lenkkiä.
- Juoksin pitkät lenkit keskimäärin 150 keskisykkeellä eli suunnilleen aerobisella kynnyksellä. Juoksu kyllä kulki (muistan joitakin talvisia hurmospitkiksiä), mutta juoksin pitkikset aivan liian kovaa.
- Juoksukilometrejä kertyi seuraavasti: tammikuussa 120 km, helmikuussa 110 km, maaliskuussa 150 km, huhtikuussa 130 km, toukokuussa ennen maratonia 110 km. Keskimäärin juoksin n. 30 km viikossa eli ihan kelpo määrän, mutta treenit eivät olleet nousujohteisia maratonin lähestyessä eikä viikoissa ollut vaihtelua kevyiden tai kovien viikkojen välillä. (Viikkorytmityksessä olen tosin vieläkin huono.)
- Juoksin vain asfaltilla – en ollut tuolloin vielä löytänyt polkujuoksun ihanuutta.
- Lihaskuntoa harrastin minimaalisesti. (Tässäkin on vielä parantamisen varaa.)
Ja sitten toukokuussa 2015 – ka-boom!! Juoksin maratonennätykseni Terwamaratonin Lyyli-myrskyssä loppuaikaan 3.49 ja paransin aiempaa ennätystäni (joka oli siis ensimmäiseltä maratonilta 4.31) yli 40 minuuttia.
Kevät oli mennyt treenien osalta hyvin ja olin saanut olla terveenä, mutta silti pääsin yllättämään itsenikin noin kirkkaasta tulosparannuksesta. Mitä olin tehnyt toisin?
- Lisäsin juoksukilometrejä. Tammikuussa 2015 juoksin 140 km, helmikuussa 190 km, maaliskuussa 200 km, huhtikuussa 200 km ja toukokuussa ennen maratonia 110 km. Keskimäärin juoksin siis n. 40 km viikossa. (Vieläkään en tosin osannut pitää kevyitä viikkoja.)
- Kevensin pitkiä lenkkejä selvästi. Suurin osa pitkiksistä meni keväällä 2015 130-135 keskisykkeellä, vauhdeista välittämättä.
- Tein viikoittain kovia treenejä, useimmiten vetoja. Kävin Espoon Tapioiden juoksuklubissa, jolloin vetotreenit tuli tehtyä. Yksin ne olisivat jääneet tekemättä.
- Pidensin peruskestävyyslenkkien kestoa. Neljä vuotta aiemmin peruslenkin kesto oli yleensä 40-45 minuuttia, nyt 45 minuuttia oli peruslenkin vähimmäiskesto.
- Rakastuin polkujuoksuun ja juoksin noin viidenneksen lenkeistä poluilla. En ollut aiemminkaan kärsinyt rasitusvammoista, mutta nyt, tehojen lisäännyttyä, oli tarpeen juosta vaihtelevilla alustoilla. Uskon, että yksi iso syy ehjänä pysymiseen on nimenomaan se, että juoksen sekä asfaltilla että poluilla, ja monenlaisilla eri lenkkareilla.
- Juoksun lisäksi aloitin joogan ja tein vähän lihaskuntoakin.
- Kevääseen mahtui pari hullutustakin, kuten 100 km juoksuviikko ja 50 km juoksu (ensimmäinen yli maratonin mittainen juoksumatkani!) ystäväporukassa. Juoksunhan pitää olla ennen kaikkea hauskaa!
Suotta ei siis tolkuteta kevyen juoksun merkitystä. Tässä moni aloitteleva juoksija menee takamus edellä puuhun. Ajatellaan, että pitää juosta eniten kovia lenkkejä, jotta saa lisää vauhtia. Siinä kuitenkin vain rikkoo itsensä helposti ja ihmetellään, kun tulokset eivät parane.
Jälkeenpäin ajatellen on ihme, etten saanut mitään rasitusvammoja ensimmäiselle maratonille harjoitellessani. Treeni oli kuitenkin hyvin yksipuolista ja hyvin kevyet, palauttavat lenkit puuttuivat ohjelmasta kokonaan.
Nykyään juoksen kaikki pitkät lenkit alle 135 keskisykkeellä, mikä etenkin näin talviaikaan tarkoittaa juoksu-kävelyä. Kävelen siis kaikki ylämäet ja jos syke nousee, pistän aina kävelyksi.
En kiellä, etteikö se välillä turhauttaisi, mutta monen vuoden kokemuksella tiedän, että tammikuussa ei tarvita vauhtia yhtään mihinkään. Alkuvuodesta rakennetaan perustaa kaikessa rauhassa ja kyllä ne vauhdit sieltä tulee, kunhan lumet sulavat ja vaatekerrat vähenevät.
Yksi kiehtovimmista juoksuharrastuksen puolista on se, että siinä ei tule koskaan valmiiksi. Tiedän, että oma juoksuohjelmani tarvitsee vieläkin muokkaamista. Toukokuussa häämöttää NUTS Karhunkierroksen ultra, ja ajattelin ottaa treeneihin lisää vielä kevyempää harjoittelua, esimerkiksi pitkiä sauvakävelylenkkejä. Mutta juostaan nyt ensin Marokossa! 🙂
Tsemppiä maratoniin!