Kurotin unelmaan – NUTS Ylläs Pallas 55 km 2019

Hetta 12.7.2019 klo 18. Edessä 55 km juoksua Suomen vanhinta vaellusreittiä pitkin Pallakselle, aikaa 06 asti aamulla. Reitti on tuttu, mutta samalla uusi. Tänä vuonna kisa käydään päinvastaiseen suuntaan ja ultra itsessään on aina tie tuntemattomaan.

Viime päivien treenit ovat sujuneet hyvin ja olin miettinyt, olisiko 8 h alitus minulle mahdollinen. Ensimmäistä kertaa lähden hakemaan polku-ultralla loppuaikaa. Alun asfaltti- ja hiekkatieosuus pitäisi mennä 6:30 min/km vauhtia ja tunturit 8:10 min/km. Se tuntuu kovalta tavoitteelta. Olen saanut pitkiä lenkkejä hyvin alle ja noudattamani maratonohjelma on parantanut juoksuvauhtia, mutta mäkitreeni on ollut minimissä. Miten kävisi tunturissa?

Paukusta liikkeelle yli 500 muun lajin rakastajan kanssa. Keli on lämmin, turhan lämmin. Asfaltti on polkujuoksijalle myrkkyä ja kestää kauan. Syke huitelee 160:ssä. Mutta en välitä. Mies on neuvonut juoksemaan tuntemusten mukaan, sykkeet ovat mitä ovat. Tuntemus on hyvä, mutta pää, kädet ja jalkaterät ovat auringon paahteesta tulessa. Jospa tunturissa kuumuus helpottaisi.

Asfaltti vaihtuu hiekkatieksi. Olen suunnitellut ottavani noin puoli litraa nestettä tunnissa ja energiaa puolen tunnin välein. Mukana on geelejä, geelikarkkeja, suklaata ja suolapähkinöitä. Yhden suolatabletin otin jo ennen lähtöä ja ottaisin tunnin välein aina uuden.

Hiekkatie etenee. Vuonna 2017 näin täällä perusmatkan lopussa harhoja. Nyt ei näy igluja eikä kerrostaloja. Kurkkaan kelloa – keskivauhti on 5:52 min/km. Olen mennyt tavoitevauhtiin nähden aivan liian kovaa, nyt olisi pelivaraa hidastaa. Kävelen kaikki ylämäet, kuten tekisin aina Pallakselle asti.

Mustavaarasta Hietajärvelle

Saavun Mustavaaran huoltoon tavoiteaikaani edellä, klo 19.10. Nopea pullojen täyttö ja herkkuja huoltopöydästä. Nyt pääsisi vihdoin maastoon. Polku on kivikkoinen, en muista aiemmilta vuosilta tällaista ollenkaan. Metsästä tullaan aukeammalle osuudelle ja Pyhäkero näkyy ensimmäisen kerran. Kunnioitan tunturia hiljaa mielessäni.

Pyhäkeron huipulla.

Sitten alkaa ensimmäinen nousu. Se tuntuu julmalta, hivuttavalta. Juoksijoita näkyy nousubaanalla pitkälle ylöspäin. Huomaan, kuinka helppoa olisi unohtaa juominen ja syöminen ylös tunkatessa. Otan lötköpullon käteen, etten unohtaisi. Olen aika hengästynyt, mutta se ei huolestuta. Se on vain hengästymistä, keho hakee happea. En odota mitään, en huipun näkymistä. Olen hetkessä.

Mutta lopulta Pyhäkeron huippu tulee. Ylhäältä on huikaisevat näkymät. Otan pari kuvaa ja pistän juoksuksi. Nyt rallatellaan! Laskeudun Sioskuruun, mutta edelleen ollaan yli 400 m korkeudessa. Jokainen taivaltaa omassa hiljaisuudessaan, mutta tuntuu mukavalta että on muita ympärillä. 

Tästä välistä en muista kovin paljon. Juoksen flow’ssa. Muistan juoda ja otan aina puolelta geelin ja tasalta geelikarkkeja. Välillä kurkin maisemaa. Rakastan Lappia ja tätä avaruutta. 

Syke on edelleen verrattain korkea, se on asettunut 160:een. Mutta en edelleenkään huolestu, sillä juoksu tuntuu hyvältä. Laktaattitestissä aerobinen kynnykseni on ollut 156, mutta olen juossut pk-lenkit varman päälle. Juoksen pitkikset alle 135 sykkeellä ja kun loppukeväästä valitin valmentaja-Harrille treenikuormituksesta, hän neuvoi ottamaan 5-10 pykälää pois kevyistä peruskestävyyslenkeistä ja tasavauhtisista lenkeistä. Näin jää paukkuja koviin lenkkeihin. Ja nyt reserviä tuntuu tosiaan löytyvän, kun sitä tarvitaan.

Mietin, milloin Hietajärven huolto tulee. Olen asennoitunut kisaan niin, että se on lähempänä 60 km, jotta viimeiset kilometrit eivät olisi niin piinallisia. Lapin lisä ja jänkhät päälle, täällä sanotaan. Jos Hietajärveltä olisi 29 km maaliin, huoltoa olisi lupa odottaa vasta lähempänä 30 km:aa. Tässä kohdassa – tai myöhemmin, en muista tarkkaan – meinaan pannuttaa kunnolla. Seivaan metrikaupalla ja suusta pääsee kovalla äänellä ’perkele’. 10 m edelläni juokseva mies katsoo olkansa yli. Se siitä sivistyneisyydestä. Rumaa touhuahan tämä polkujuoksu välillä on 🙂

Olen silloin tällöin napsinut selkiä ja varmaan minunkin ohitseni on menty, mutta en kiinnitä jälkimmäisiin huomiota. Edelleen kävelen kaikki ylämäet. Aina energian ottamisen jälkeen tuntuu, että hengästyttää hetkellisesti tavallista enemmän. Sanon itselleni ”sydän auki”. En tiedä, mistä se tuli mieleen. Ehkä joogasta. Keho tottelee mantraa ja hengästys tasaantuu.

Kello on jo yli 21, hurjaa että vielä on monta tuntia maaliin. Olen juossut 28 km. Koko kisan keskivauhtini on reilusti alle 7:30 min/km – jos saisin pidettyä tämän vauhdin, olen tiukasti unelmassa kiinni. 

Yhtäkkiä edelläni sauvakävelevä nuori nainen alkaa hoippua ja nojaa sauvoihinsa. Kysyn, onko kaikki hyvin. Häntä kuulemma oksettaa, energiat eivät ole imeytyneet. Sanon, että huolto tulee ihan kohta ja että koittaisi juoda huonosta olosta huolimatta. Ja samalla näkyykin opaskyltti Hietajärven huoltoon. Edessä on hauska hetki, kun juoksemme mäessä vastakkain kanssakisaajien kanssa. Näen Mirvaa ja Petraa, huippua nähdä tuttuja. 

Hietajärveltä Pallakselle

Täytän kaksi tyhjää pulloa vedellä ja urkkajuomalla ja syön huollon antimia. On alkanut olla viileä ja vaihdan huollossa pitkähihaisen. Mäkeä takaisin reitille ja nousussa tuleekin hiki. Vaihdan t-paidan takaisin päälle. En löydä repusta irtohihoja, mutta seuraavana päivänä huomaankin niiden olleen toisessa lokerossa. 

Ja nyt alkaisi todellinen koitos. Lähes 30 km maaliin ilman huoltoa tunturissa, nyt jokainen on omillaan. Huollossa olin klo 21.30 ja olen hyvin tavoiteajassa, vaikka vauhti hidastuisi. Jojoilen reitillä samojen juoksijoiden kanssa. Tällaista itsensä rääkkäämistä, ajattelen, mutta en kertaakaan mieti ”ei koskaan enää”. Ne neuvottelut on käyty jo aiemmissa kisoissa. 

Hannukuru lähestyy ja reitti muuttuu lehtomaiseksi. Yritän niellä suolatabletin veden kanssa, mutta saan yökkäysrefleksin ja purskautan tabletin vesineen samantien ulos. Voi hitto, toinen yritys geelikarkin kanssa. Naama on ihan suolassa ja tarvitsen tämän tabletin. 

Saan nieltyä tabletin, mutta yökkäysepisodista jää huono olo. Mahassa alkaa kiertää, mutta olo helpottuu puskareissun ja pienen kävelyn jälkeen. 

Sitten alkaa seuraava nousu, Suastunturille. Tiedän pään nyt tyhjentyneen kaikesta ulkopuolisesta, sillä päässä alkaa pyöriä taukoamatta Apulannan Lokin päällä lokki. 40 km siihen meni. Biisi on seuranani aina maaliin asti. Mietin, että biisi valitsi minut, minä en valinnut biisiä. Mutta hyvä biisihän se onneksi on. 🙂 

Samalla tajuan, että mokasin huollossa. Täytin vain tyhjät pullot, mutta en vajaita. Kilometrejä olisi maaliin vielä reilusti yli 20 ja juotavaa jäljellä reilu litra. Myös energiat hupenevat. Geelit ovat maistuneet yllättävän hyvin, mutta niitä on jäljellä enää pari. Manaan, miksi olen pakannut mukaan niin liinit eväät. Mutta nyt on juuri se hetki, jolloin ei saa antaa valtaa toteutumattomille peloille. 

Suaskurussa täytän pullon virtaavasta purosta. Mahdollinen vatsapöpö ehtisi tulla vasta maalissa. 🙂 Sitten alkaa ehkä pahin nousu. Loputon ylämäki Lumikerolle. Ihmiset näkyvät rinteessä ylläni pieninä muurahaisina. Tuulee kamalasti ja on jo tosi kylmä. Vaihdan pitkähihaisen, laitan buffin ja hanskat. Nousu ei lopu, tässä ovat hitaimmat kilometrit ja ajattelen jo, että sub 8 -unelma murskaantuu tähän tunturiin. Manaan pitkää huoltoväliä ja hullua NUTS-organisaatiota, joka keksii tällaisia kisoja. Mutta maisemat ovat edelleen upeat. Ja lopulta Lumikeron huippu näkyy. Maraton on tullut täyteen ja nousumetrejä riittämiin. 

Lumikerolla.

Ja taas laskeudutaan. Montellinmajalla on retkeilijöitä kannustamassa, vaikka kello on yli puolenyön, se tuntuu tosi kivalta. Otan vielä jostain purosta vähän vesitäydennystä. Geelit ovat loppu, syön suklaata vähän kerrallaan. Kävelen nousut reippaasti ja napsin silloin tällöin selän. Henkinen kippis 50 km täyteen tulolle. Syke on vähän laskenut ja kaikki on kerta kaikkiaan hyvin. Monessa aiemmassa kisassa negatiivisuuden mylly on jauhanut itkuvirtesi tässä vaiheessa kisaa, mutta ei nyt. Koko kisan keskivauhti on tippunut 8:10 min/km, mutta pysyy hitaista nousuista huolimatta siinä.

Alan asennoitua Taivaskeron nousuun. Muistan aiemmilta vuosilta kamalan kivirakan Taivaskeron päältä. Polku on muuttunut kivisemmäksi ja saa tosissaan keskittyä askeleeseen. Apulanta raikaa edelleen päässä. Taivas kujertaa vaaleanpunaista ja aurinko on jossain Lumikeron takana. Kello näyttää 1800 nousumetriä. Reitti kulkee tunturin viertä ja Taivaskero hyökkää kauhean näköisenä oikealla. Milloin nousu alkaisi? 

Päättäväinen loppukiri.

Ja yhtäkkiä näen hotellin. Mystinen Hotelli Pallas, kutsuvat valot kaukana alhaalla. Ihaninta, mitä olen ikinä nähnyt. Emme nousekaan Taivaskerolle!! Kello näyttää ajaksi 7:43. Lähden hurjaan juoksuun, en välitä vaikka etureidet huutavat armoa. Jussi on kuvaamassa alhaalla ja helpotus purkautuu ulos rumana sanana, kuin lapsen kiukkuna rakkaudesta vanhempaan.

Maalissa ajassa 7:54, keskisyke 155, kilometrejä 57,6. Reppu on tyhjä kaikista eväistä, mutta olen hyvävoimainen. Uskalsin kurottaa unelmaa ja saavutin sen. 

Helpottuneena maalissa.

8 Replies to “Kurotin unelmaan – NUTS Ylläs Pallas 55 km 2019”

    1. Voi kiitos Maija, olen otettu 🙂 Energiaa olisi voinut olla enemmän mukana, mutta kirjaan muistiin seuraavaa ultraa varten 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *