Juoksin lauantaina Paavo Nurmi Marathonilla Turussa kolmannentoista maratonini ja ensimmäisen maratonini kahteen vuoteen. Oli hieno päivä ja onnistunut kisa!
Paavolle valmistautuminen alkoi jo viime syksynä, kun sovimme Pikkuliten-bloggaaja Poppiksen kanssa parivalmennuksesta Pasi Päällysahon kanssa. Yhteinen juoksuystävämme Satu on myös Pasin valmennettava. Keväällä ja kesällä treeni-ilo olikin moninkertainen, kun vaihdoimme kuulumisia yhteisessä Messenger-ryhmässä, johon myös Pasi kuuluu.
Tykkään valmistautua kisaan huolellisesti etukäteen ja laskin paperille 5 km väliajat niin, että loppuaikani olisi alle 4 h. Maratonissa on tietenkin aina satunnaismuuttujia, mutta mahdollisten väliaikojen laskeminen etukäteen oli minulle tärkeää myös siksi, etten lähtisi liian kovaa liikkeelle.
Laskin myös energiantarpeen ja suunnittelin ottavani joka toisella huoltopisteellä geelin ja joka toisella urheilujuomaa. Tämä toteutuikin ja jokaisella huoltopisteellä join lisäksi mukillisen vettä. Merisuolaa otin suunnilleen tunnin välein.
Tärkein kisaa edeltävä päätökseni oli pitää pää kasassa juoksun aikana. Henkinen kanttini on ollut koetuksella monissa aiemmissa kisoissa ja nyt en halunnut vajota synkkyyteen. Olen huomannut, että loppuajalla ei ole mitään merkitystä, jos kisasta jää huono fiilis. Päätin ottaa kaikki mahdolliset keinot käyttöön positiivisen fiiliksen ylläpitämiseksi.
Heräsin kisa-aamuna kuuden jälkeen virkeänä ilman kellonsoittoa. Matkustin Turkuun bussilla ja tapasin Poppiksen ja Satun hotellilla, jossa he olivat yöpyneet edellisen yön. Kaikkia jännitti ja purimme kisajännitystä juoksuvarusteiden kanssa säätämiseen.
Tuntia ennen starttia alkoi sataa kunnolla ja kävelimme sateessa kisapaikalle. Sää kuitenkin poutaantui juuri ennen starttia eikä juoksusää olisi voinut olla täydellisempi. +17 ja puolipilvistä, auringon välillä pilkahdellessa.
Kisareitti oli minulle tuttu kahden edellisen vuoden puolimaratonilta. Reitti jakautuu selkeisiin etappeihin: keskusta, satama, Ruissalo (ja ne hivuttavan pitkät ylämäet!!), satama, keskusta. Toisen kierroksen alussa oli minulle uutta juoksuosuutta, kunnes reitti palasi taas ensimmäisen kierroksen reitille. Tämän lisäpätkän ansiosta Ruissalon osuutta ei juostaisi kokonaan uudelleen toisella kierroksella – helpottavaa!
Kello löi 12 ja kisa lähti käyntiin. Turkulaiset olivat tulleet hienosti kannustamaan juoksijoita reitin alkupuolelle. Katselin välillä sykemittarin lukemia, mittari näytti 160. Juoksu tuntui hyvältä ja helpolta ja kilometrit taittuivat nopeasti.
Mantroilla maaliin
25 km paikkeilla juostut kilometrit alkoivat jo tuntua jaloissa tuttuna jomotuksena. Tätä pitäisi sitten kestää vielä 17 kilometriä. Mutta hei, kuitenkin vain 17 km! Nyt oli aika valita, alanko miettiä synkkiä vai kivoja asioita.
Pitkän juoksun aikana aivoissa on kapasiteettia vain yksinkertaisille ajatuksille. Mutta nyt yksinkertainen oli riittävä. Keksin mantran, jonka olin lukenut aikanaan eräästä ultrajuoksuoppaasta. Tilanne ei muutu aina vain pahemmaksi.
Jalkoja jomotti, mutta miksi pitäisi heti ajatella, että särky pahenee? Jomotus oli kuitenkin siedettävää ja tavanomaista. Tuhlaisin vain energiaa miettimällä, mitä myöhemmin mahdollisesti tapahtuu.
Toisen kipuun liittyvän mantrani opin Aki Hintsan kirjasta Voittamisen anatomia. Siinä etiopialainen huippujuoksija Haile Gebrselassie oli kertonut sietävänsä kipua kisassa sulkemalla kivun ajattelun ulkopuolelle. ”I just cut the pain from here”, Gebrselassie oli sanonut ja osoittanut vyötäröään.
Tämä auttoi minuakin. I just cut the pain from here. Voin itse valita, mihin kohdistan huomioni. Huomioinko vain kivun? Keskityin siihen, miltä ylävartalossa tuntuu. Hengitys kulki hyvin, ryhti oli hyvä ja syke pysyi aisoissa. Ylävartalossa tuntui hyvältä. Jopa hymyilin itsekseni.
Totta kai jalkojen särky paheni kilometrien edetessä. Lopussa särki ihan joka kohtaa vyötäröstä alaspäin. Luulin myös, että minulle oli kehkeytymässä kauhea rakko varpaaseen, kun kengät olivat kastuneet sateessa ennen starttia.
Edelleenkään särky ei kuitenkaan ollut sellaista, että se olisi antanut minulle syyn keskeyttää tai hidastaa juoksua merkittävästi. Lähes kaikissa ylämäissä tosin kävelin, ja huoltopisteillä join huolella ja sain samalla mikropalautumisen juoksusta.
Välillä kuvittelin juoksuystäväni juoksemaan kanssani. Kolmas mantra: he juoksevat täällä minun kanssani. He juttelevat minulle ja saavat huomioni pois särystä ja jomotuksesta.
Näitä kolmea mantraa sitten vuorottelin. Huolloissa toimin systemaattisesti – geeli joka toisella ja urheilujuomaa joka toisella huoltopisteellä. Kilometrit vähenivät vähä vähältä. Syke oli varmasti jo 170 ja ylikin, mutta tiesin, että jaksaisin.
Hetkittäin keskityin vain seuraavan lampputolpan saavuttamiseen. Jokaisen kilometrin tullessa täyteen laskin, ehdinkö vielä maaliin alle neljän tunnin. Kanssakisaajia oli mukavasti ympärillä, vaikka olin etukäteen pelännyt, joudunko juoksemaan maratonin toisella kierroksella ihan yksin.
39 kilometriä tuli täyteen ja nyt puskisin maaliin, tuli mitä tuli. Ystäväni Milla ja Pasi-koutsi olivat kannustamassa. Pingoin minkä jaloista lähti (mikä ei ollut paljon!), siunattu maali, loppuaika 3:57:53 ja N45-sarjan kolmas sija! Poppis ja Satu olivat myös maalissa ja kumpikin heistä oli juossut oman ikäsarjansa ykköseksi. Halasimme ja tunteet olivat pinnassa.
Juoksusta jäi hieno fiilis – pää pysyi kasassa kivuista huolimatta, mantrat auttoivat, kroppa otti kaiken energian ja nesteen vastaan eikä juoksuvauhti hiipunut merkittävästi. Valmennuksella olen saanut itseni taas alle 4 h maratonkuntoon, mitä en olisi ollut vielä alkuvuodesta.
Tänään olen ollut aika endorfiinipössiksessä onnistuneesta maratonista ja katse on jo vahvasti seuraavissa kisoissa. Harjoitukset jatkukoon!
Mahtava juoksu, onnea. Itse olin eilen HHM:ssä ja päätin myös, että en anna negatiivisille ajatuksille valtaa ja hoin vain itsekseni, että hyvin menee 😀 Sain enkan, mutta jäin 2 min tavoitteesta.
Kiitos, ja onnea sinullekin! On niin tärkeää säilyttää hyvät vibat kisan aikana!