Kisakertomus: Nuuksio Classic 72 km 2020

Kahdeksan kuukautta treeniä, 300 treenituntia, 1695 kilometriä juoksua ja kävelyä. Näillä spekseillä starttasin lauantaina vuoden 2020 päätavoitteeseeni, Nuuksio Classicin 72 kilometrin ultramatkaan.

Ja huh mikä kisa se oli! Vuoden 2020 Nuuksio Classic jää monelle varmasti mieleen keliolosuhteiden vuoksi. Viikolla oli satanut, mikä teki poluista todella mutaiset ja märät, ja juurista, kallioista ja pitkospuista jopa vaarallisen liukkaat. Päiväsajaksi sade väistyi – vain alkaakseen uudelleen klo 15.

Yritin kisaviikolla nukkua mahdollisimman paljon ja onneksi nukuin, sillä kisaa edeltävänä yönä unet jäivät pariin hassuun tuntiin. Koko perjantai-ilta meni kisaan valmistautuessa, eikä illalla jäänyt oikein aikaa rauhoittumiseen. En kuitenkaan hermoillut lyhyistä yöunista, sillä kisa-adrenaliini pitäisi huolen riittävästä vireystilasta.

Ennen kisaa olin laskeskellut mahdollista kisavauhtia ja energiantarvetta. Olin juossut kesäkuussa Nuuksiossa NUTS Virtual Racen 35 km loppuajassa 5 h 10 min, jolloin keskivauhtini oli 8:52 min/km ja keskisyke 148.

Tiesin, että aivan tähän keskivauhtiin en yltäisi ultralla, mutta ehkä 10 h 30 min alitus olisi mahdollinen. Villi unelmani oli 10 h alitus, mutta kisassa huomasin nopeasti, että tämä unelma sai jäädä tulevaisuuteen.

Kisa-aamuna kello neljä.

0-10 km: Siikaranta-Solvalla

Starttasimme Siikarannasta klo 6:00 aamuhämärässä. Olin ottanut kotoa mukaan Sealskinzin vedenpitävät sukat, ja laitoin ne viime tingassa jalkaan polvisukkien päälle. Juuri ennen lähtöä satoi vielä kaatamalla. Puolisokin huolehti kotona ja lähetti viestin: ”Kuuluu satavan aika paljon… oopa varovainen siellä!” Lupasin olla varovainen.

Tunsin reitin ensimmäiset kilometrit hyvin, joten hämärä ei haitannut. Lammikoita riitti heti alkumatkasta ja rapa roiskui. Juoksu tuntui helpolta eikä askel seonnut edes Solvallaan johtavan reitin portaissa.

Juostuani noin puoli tuntia aloin ottaa juotavaa ja energiaa säännöllisesti. Mukana juoksuliivissä oli kaksi lötköpulloa, joista toisessa urheilujuomaa ja toisessa elektrolyyttijuomaa, 7 kpl geelejä, 3 pkt Noshtin vauhtikarkkeja, inkiväärikarkkeja, Mentoksia, Mars-patukka, suolapähkinöitä, merisuolaa, elektrolyyttitabletteja ja urheilujuomajauhetta. Näistä vain suolapähkinät jäivät syömättä, muu maistui hyvin.

Swinghillin rinteeseen saapuminen tuntui juhlavalta. Kiipesin rauhassa ylös ja sitten koittikin ensimmäinen huoltopiste. Juoksua oli takana 1 h 21 min. Täytin lötköpullot ja sain tutuilta toimitsijoilta kivat tsempit. Matka jatkui ulkoilureittiä pitkin. Jouduin käymään puskassa, johon tuhraantui pari minuuttia, ja jatkoin matkaa kohti seuraavaa huoltoa.

Siellä jossain.

10-21 km: Solvalla-Vääräjärvi

Ulkoilutieltä palattiin polulle, ja 12 km kohdalla klo 6.15 lähtöryhmän ensimmäiset juoksijat pyyhälsivät ohitse. Sekosin juoksurytmissä ja kompuroin korkeaan kiveen. Varma keino saada huomiota kanssakisaajilta! Iskin kyynärpään ja polven kiveen. Äkkiä pystyyn ja voi ei – kyynärpäästä tuli verta. Onneksi ei kuitenkaan sattunut pahemmin. Pyyhin kyynärpään savetilla ja jatkoin matkaa.

Sitten jäin yksin. Olin ihmeen hengästynyt ja vilkuilin sykettä. Tiedän, että kisasykkeet ovat aina eri asia kuin treenisykkeet, mutta nyt syke oli 160 hujakoilla, yli 10 pykälää korkeampi kuin aiemmissa ultrajuoksukisoissani. Hitto. En kuitenkaan edennyt erityisen nopeasti, joten nyt en kyllä hidastaisikaan.

Noin 14 km kohdalla toimitsija oli ohjaamassa juoksijoita ultran lisälenkille. Juoksin yksin enkä osannut paikantaa itseäni mentaalisella kartalla maraton- ja ultrareittien haarautumiskohtaan. Luulin Orajärven itärantaa pohjoisrannaksi ja kun reitti vaihtui rannasta puskaksi, olin hetken huolissani mahdollisesta pummista. Reittimerkkejä löytyi kuitenkin koko ajan ja jatkoin luottavaisena matkaa.

Hengästyminen ei laantunut ja kello näytti rumia sykelukemia. Meinasi tulla synkkiä ajatuksia. 21 km huoltopiste kuitenkin läheni vääjäämättä ja lopulta olin siellä klo 9.05. Vitsailtiin toimitsijan kanssa, että hän se oli perustanut korona-ajan pop-up-ravintolan jännään paikkaan. Täytin pullot, otin huollosta mukaan sipsejä ja suklaata ja jatkoin taas.

Päättäväistä menoa. Kuva: Rami Valonen / Nuuksio Classic.

21-34 km: Vääräjärvi-Högbacka

Jo ennen Vääräjärven huoltopistettä reitti oli muuttunut varsin tekniseksi, eivätkä muta ja lätäköt helpottaneet juoksua. Tiesin, että tekniset polut jatkuisivat ja Suolikkaan pätkä olisi loputon. Olin vieläkin hengästynyt ja reidet tuntuivat voimattomilta.

Laitoin kotisohvien kannustusjoukoille viestin, että nyt ei kulje hyvin. Sain paluupostissa ihanaa kannustusta. Olin luvannut miehelleni, etten uikuta kisassa, ja yritin pitää lupauksesta kiinni. Tällaisina hetkinä valitaan, miten tilanteeseen suhtaudutaan. Onko kaikki huonosti vai onko vain pari asiaa huonosti ja kymmenen asiaa hyvin?

Päätin keskittyä kaikkeen siihen, mikä oli hyvin. Muistin syödä ja juoda ja vatsa otti kaiken vastaan. Mitään paikkaa ei särkenyt ja matka eteni koko ajan. Päätin, että tänään on mun päivä. Hoin itselleni, että tänään on mun päivä.

Muistin myös, mitä olin lukenut Tero Töyrylän suomentamasta Ultrajuoksijan harjoittelu -artikkelikokoelmasta.

Tilanne ei koskaan muutu aina vain pahemmaksi.

Takerruin tähän ajatukseen. Se oli totta. Olin kärsinyt lähes 20 km, mutta tilanne ei ollut muuttunut pahemmaksi. Ja pian olin selvinnyt Suolikkaan suorasta (hiton Suolikas, taas jouduin käymään puskassa) ja pääsin juoksemaan hiekkatielle. Mies laittoi tsemppiviestin ”Hyvä hyvä, kohta huoltopisteellä”.

Tuntui juhlavalta tulla Högbackan huoltopisteelle ja ihmisten ilmoille, yleisöäkin oli paikalla. Juoksua oli takana vähän yli 5 tuntia.

34-47 km: Högbacka-Mäyrälampi

Olin vähällä lähteä huollosta väärään suuntaan, mutta onneksi toimitsija komensi minut oikealle reitille. Nyt kohti Kattilaa ja itselleni tutumpia reittejä. Juoksuystävät viestittelivät, että cutoffiin oli 3,5 km ja tunti aikaa. En tiennyt, missä kohdassa reittiä cutoff on enkä tajunnut viestiä lukiessani, onko aikaa vähän vai paljon. Aivot olivat kääntyneet suoritusmoodiin.

Juoksu kulki paremmin ja reitti muuttui vehreän lehtomaiseksi. Piti muistuttaa itseään syömään ja juomaan säännöllisesti. Onneksi olin hyvävoimainen, sillä edessä olisi taas veikeitä kilometrejä Iso-Parikkaan rannalla. Kisajärjestäjillä oli selvästi huumorintajua. Iso-Parikkaan rannalla mentiin yhtäkkiä lähes 45 asteen kalliota nelivetoa ylös, sitten taas alas, ja aivan järven viertä pikkupiperryspolkua. Oli vähällä, etten horjahtanut järveen.

Mutta minulla oli pulma. Janotti ja juomat olivat loppuneet, ja huoltoon olisi vielä 5 kilometriä, kenties tunti. Tuumin, että Iso-Parikkaan rannalla ei ole asutusta, joten järvivesi olisi ehkä juomakelpoista. Täytin toisen pullon järvivedellä ja siemailin sitä varovaisesti. Sain mieheltä taas väliaikatiedon, että huolto lähestyy. Kilometrit tuntuivat tavattoman pitkiltä.

Iloa ystävän näkemisestä.

47-63 km: Mäyrälampi-Valklammentie

Normitoimet huollossa ja pari extramukia urheilujuomaa, ja juoksu jatkui. Aikaa oli kulunut 7 h 20 min, kello oli 13.20. Valklammentien huoltoon oli matkaa yli 15 km. Perheen oli määrä tulla sinne kannustamaan ja huoltamaan. Laitoin miehelle viestin, että olisin Valklammentiellä vasta noin 15.30.

Ja sitten, enkeli liittyi seuraan! Juoksuystäväni Minna oli tullut varta vasten reitin varrelle. Juoksimme tovin yhdessä ja iloitsin ystävästä. Jaksoin taas jatkaa yksin.

50 km tuli täyteen tutulla metsätiellä. Ja katso, Ruuhilammen rannalla toinen enkeli. Sami oli kisassa vapaaehtoisena ja hän juoksi kanssani pari kilsaa. Yhtäkkiä olin täynnä virtaa. Kisan parhaat kilometrit alkoivat.

Ja onneksi virtaa löytyi, sillä Valklammentielle oli ikuisuus. Aina löytyi uusi mutka juostavaksi. Klassarinkalliollekaan ei tietenkään menty suoraan, vaan mutkitellen. Yhtäkkiä huomasin, että kroppaa särki käsivarsia myöten. Otin puolikkaan Panadolin ja alkoihan taas kulkea. Alkoi sataa ja puin kuoritakin päälle, mutta pian sekin oli läpimärkä.

Ultran reitti yhtyi maratonreittiin ja oli kiva nähdä ihmisiä. Keskivauhtini ei ollut kummoinen, mutta tuntui nopealta. Kun olin jo antanut kaiken pois, sainkin yhtäkkiä takaisin. Halusin huoltoon äkkiä enkä antanut piiruakaan periksi.

Valklammentien huollossa.

63-72 km: Valklammentie-maali

Saavuin huoltoon klo 15.45, juoksua oli takana 9 h 45 min. Oli ihana nähdä perhettä. Nopeat huoltotoimet ja uskomatonta mutta totta, viimeiselle juoksupätkälle. Nyt reitti oli taas ihan tuttua. 65 km kyltti, takaisin risteykseen, josta olimme juosseet ikuisuus sitten kohti Solvallaa.

Minna laittoi tsemppiviestin, että 4 km maaliin, pidä tuo vauhti niin pääset alle 11 h. Olin juossut 10 h 20 min. En osannut taaskaan laskea, olisiko 11 h alitus oikeasti mahdollinen. Mutta juoksin niin kovaa kuin jaloista lähti. Olin aivan litimärkä ja menin läpi kaikista mutalammikoista. Kisakeskuksen kuulutukset kaikuivat jo ja sitten olin maalissa, kello pysähtyi loppuaikaan 10 h 52 min. Reidet olivat muusia, mutta olin hyvävoimainen. Koko kisan keskisyke oli 152.

Tilanne ei todellakaan koskaan muutu aina vain pahemmaksi.

6 Replies to “Kisakertomus: Nuuksio Classic 72 km 2020”

  1. Hyvin hallitsit suorituksen loppuun asti ja kokosit itsesi, vaikka välillä oli vaikeaa. Onnittelut 🎉 – 2nd angel –

    1. Kiitos Sami! Näin lähes kahdenkin viikon jälkeen, kyllä kisan parhaat kilsat oli ne jotka mentiin siinä yhdessä 🙂

  2. Kiitos hyvästä kisarapsasta!Myös mukana olleena lukiessani rapsaasi oli niin helppo samaistua kokemuksiisi.
    Hyvin tsempattu!😊👍💪

    1. Kiitos Kirsi, kiva kun kävit lukemassa! Näistä jää kyllä aina kiva muistijälki itsellekin, kun jaksaa kirjoittaa kisakertomuksen. Ihanaa syksyä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *