Pitkään juoksu-uraan (kyllä kai lähes 15 vuoden harrastamista voi kutsua uraksi?) mahtuu monenlaisia vaiheita ja ajanjaksoja, jolloin en ole voinut juosta. Rasitusvammoista en ole koskaan kärsinyt, mutta muuta hässäkkää on mahtunut matkan varrelle.
Juoksutauolle ovat vieneet milloin flunssat, milloin työkiireet ja remontit, milloin kaatumisista syntyneet haaverit.
Nyt heinäkuussa kaaduin polkujuoksulenkillä pitkospuilla. Juoksureitti oli uusi, oli hellettä ja hyttysiä, olin juossut harhaan ja lenkki oli venähtänyt, ärsytti ja turhautti. Juostessa keskittyminen herpaantui ja paluumatkan kiireessä kaaduin tietysti päistikkaa pitkospuilla.
Kaatumisesta syntyi viattoman oloinen nirhauma, mutta paranemisessa on ollut mutkia matkassa. Vaikka putsasin haavan heti ja olen huolehtinut siitä hyvin, ihon oma bakteerikanta innostui vähän liikaa. Nirhauma äityi tulehdukseksi ja on vaatinut parikin käyntiä lääkärillä.
Nyt olen ollut treenitauolla yli viikon enkä tiedä, milloin urheilen seuraavan kerran. Polvi paranee hitaasti ja antibioottikin on ehditty jo vaihtaa. Olen kuitenkin varovaisen toiveikas, että paranemaan päin on.
Vaikeinta parantelussa on kenties ollut ihan oikea lepääminen. Kun en voi juosta, alan helposti häärätä kaikkea talossa ja puutarhassa. On vaikeaa myöntää itselle, että aito lepo on nyt paikallaan. Toipilaana oleminen ei tarkoita rikkaruohojen kitkemistä, paperikasojen selvittelyä tai ihan kevyttä sauvakävelylenkkiä, vaan lepoa.
Lopulta kun pääsin sohvamoodiin, minulla ei ole ollut mitään ongelmia levon kanssa. Kirjat, neulominen ja TV:n katsominen ovat loistavaa ajanvietettä. Tosin pitkittyessään lepo ja liikkumattomuus alkaisivat varmasti turhauttaa, mutta sellaista ei kannata pohtia etukäteen.
Unelmia ei kannata lykätä
Juoksutauko ja terveysongelmat opettavat aina myös itsestä paljon. Totta kai olen ollut huolissani, mutta tarpeeksi huolehdittuani olen osannut laittaa fokuksen muihin asioihin ja hyväksynyt sen, että paraneminen vie täsmälleen sen ajan, jonka se vie.
Sairaudesta toipuessa ei voi muuta kuin elää hetkessä. On turha harmitella aiempia virheitä tai murehtia tulevaa. Jos tilanne pahenee, mietitään sitä sitten. Ihminen voi käyttää valtavasti turhaa energiaa tulevasta murehtimiseen.
Terveydelliset haasteet saavat myös aina arvostamaan terveyttä entistä enemmän. Terveyttä olen tosin aina osannut arvostaa. Ei ole itsestään selvää, että pystyy juoksemaan tai ylipäätään liikkumaan.
Ja koska kukaan ei tiedä tulevasta, ei kannata lykätä unelmiaan jonnekin hamaan tulevaisuuteen. Unelmia kannattaa tavoitella mieluummin ennemmin kuin myöhemmin. Perusflunssaa vakavampi sairastelu nostaa minussa myös aina eräänlaisen uhman: kunhan tästä paranen, niin sittenhän vasta juoksenkin, perhana!
Unelmat ja uhma kun kulkevat aina käsi kädessä. Oletko samaa mieltä?
Olipa harmi, että poluilla saatu vamma noin pitkittyi! Välillä vaara vaanii siellä, missä vähiten odottaa. Onneksi Suomessa saa hyvää hoitoa haava siitä varmasti paranee. Mä juoksen usein parhaat lenkkini hieman ”vihaisena” tai uhmakkaana juuri tuohon tyyliin, että minähän teille näytän! 😀 Ei ehkä ihan paras keino, mutta toimii!
Kiitos tsempeistä Elina! Tunnistan hyvin tuon uhmakkuuden – vielä kun sen saman uhmakkuuden saisi siirtymään kisatilanteeseen 🙂 Eikä se ole mitään negatiivista energiaa, vaan eteenpäin buustaavaa jämäkkyyttä!