Marrakech sunnuntaina 28.1.2018, kello käy puoltapäivää. Ylitän käsi kädessä maaliviivan Millan kanssa ja kello pysähtyy ennätysaikaani 3:45:25. Olen voimaton, haukon itkuisena henkeä. Samalla mielen täyttää suunnaton riemu – olen juuri juossut PB:ni, keskellä talvea!
Aiempi ennätys oli Hampurista melkein kahden vuoden takaa ja parani nyt tasan 2,5 minuuttia. Olin jo miettinyt, että mahtoivatko maraenkat olla kohdallani juostut. Osoittautui, että eivät olleet!
Mutta palataanpa starttiin. Olimme saapuneet juoksukavereiden kanssa Marrakechiin edellisenä päivänä. Yövyimme Millan ja Peterin kanssa samassa riadissa keskellä Marrakechin vanhaakaupunkia, Medinaa. Ei oltu enää Kansasissa, kun taksikuski johdatteli meidät kapeita kujia pitkin majoitukseemme. Lähiympäristön kontrasti selkeään Suomeen oli melkoinen, mutta muutaman päivän aikana kiinnyimme kujien autenttiseen elämänmenoon.
Olimme noutaneet juoksunumerot edellisenä päivänä ja kisa-aamuna lähdimme ajoissa lähtöalueelle. Eniten askarrutti aamun sää ja vaatetus. Klo 8 startissa olisi vain pari astetta lämmintä ja maaliin tullessa kymmenkunta. Päätin lähteä t-paidassa, irtohihoissa ja capreissa matkaan. Se oli oikea valinta ja irtohihat laskin alas jo parin kilsan juoksun jälkeen.
Lähdössä oli kiva tunnelma, joskaan emme kuulleet starttilaukausta emmekä tienneet, mistä kohdasta ajanotto tarkalleen alkaa. Lisäksi kompastuin heti lähdössä asfaltin korokkeeseen. Tuntuipa typerältä, mutta onneksi vauhti oli vielä hidas eikä käynyt pahemmin.
Alun perin Marrakechin maratonin piti olla sekä Millalle että mulle suht helppo välijuoksu, mutta onhan noita suunnitelmia ennenkin muutettu! Aiemmin samalla viikolla Milla kysyi, mikä mun maraenkka on, kerroin että 3:47 ja heitin, että olisihan se kiva joskus alittaa. Milla kysyi, kokeillaanko, eikä mua ollut kovin vaikea yllyttää, vaikka en ollut tehnyt about kevään 2016 jälkeen varsinaista maratontreeniä.
Minulla oli siis varsinainen luksusjuoksu – oma jänis, joka ei väistyisi viereltäni. Minä saisin määrittää tahdin. Lähdimme heti startista juoksemaan reipasta vauhtia. Juoksu tuntui helpolta ja fiilis oli mahtava. Kurkin vauhtia ja sykkeitä. Syke asettui nopeasti tuttuihin maratonsykkeisiin ja vauhdeissa olimme koko ajan hieman tavoitevauhtia edellä.
Huolto oli viiden kilometrin välein ja tiedossa oli, että tarjolla olisi vain vettä ja mandariineja. Olin juonut kaikilla aiemmilla maratoneillani myös urheilujuomaa ja energian riittävyys mietitytti. Geeleillä olisi pärjättävä. Kilometri toisensa jälkeen taittui ja toisella huoltopisteellä rohkaistuin ottamaan mandariinin. Ne olivatkin varsin toimivia! Sen jälkeen söin mandariinia joka huollossa.
Reitistä ei jäänyt paljon mieleen, etenkään alkupuolelta. Juoksimme kaupungin laitamilla suoria, leveitä kaupunkibulevardeja. Näkyi joutomaata, kameleita ja jossain kohdassa Atlas-vuoretkin. Välillä juostiin enemmän kaupungissa ja niissä kohdissa oli mahtavaa kannustusta. Etenkin ylävitosia heittelevät lapsiryhmät jäivät lämpimästi mieleen.
Reitti oli tosi tasainen, joskin tuntui että juoksimme melkein koko ajan lievää alamäkeä. Polarin korkeuskäyrä kertoo, että näin olikin aina 30 kilometriin asti. Se ei tiennyt hyvää, sillä alamäkihän tarkoittaisi aina ylämäkeä.
Kolmenkympin kohdalla alkoi paitsi loiva, hivuttava ylämäki, myös muut vaikeudet. Juoksu alkoi painaa, kuten toki tässä vaiheessa kuuluikin. Jäljellä oleva matka piti pilkkoa osiin. Reitti ei kuitenkaan tarjonnut tässä vaiheessa kovin hyviä kiintopisteitä. Oli nimittäin alkanut loputon suora. Ei mutkan mutkaa, vain pitkä, musertava suora. Mietin, että on helpompi juosta 12 tuntia ympyrää kuin suoraa, jolle ei näy päätepistettä.
Pyysin välillä Millaa himmaamaan ja mutisin, etten jaksa enää jutella kovin paljon. Milla pysyi rinnalla ja piti huolta tunnelmasta. Jutteli niitä näitä ja psyykkasi mua jatkamaan. Loputon suora jatkui. Jaksoin välillä kurkkia kelloa ja laskin, että olisimme edelleen ennätysajassa. Välillä näkyi väkijoukkoa, joka kannusti mahtavasti.
Oma eteneminen oli yhä vaikeampaa. Kiroilin. Uikutin Millalle, etten jaksa enää yhtään enempää. Milla ei lähtenyt mukaan mun itsesääliin, vaan jaksoi tsempata. Mietin, että tähtään 40 km:iin, se olisi henkisesti tärkeä etappi. Milla käski ajatella, että enää on 2 + 2 km jäljellä.
40 km tuli täyteen. Otin huoltopisteeltä juomapullon ja ehkä mandariinin. En jaksanut enää kantaa juomapulloakaan. Milla kertoi koko ajan, paljonko matkaa oli jäljellä. 1,5 km, 1,2 km, kilsa, 800 m. Kiroilin ja uikutin. Tiesin itsekin, että voimia olisi vielä juoksuun, jos on kiroiluunkin.
Sitten näkyi maaliviiva, taivas ja helpotus. Milla otti mua kädestä ja juoksimme yhdessä maaliviivan yli. Helpotus purkautui kyynelinä. Ennätys oli tullut, enkä olisi pystynyt siihen yksin.
Juoksun jälkeen köpöttelimme pari kilsaa takaisin riadiin. Viestit Suomeen, suihku ja mitalikahvit terassilla auringonpaisteessa. Loppuloma meni kaupunkiin tutustuessa. Hyvää ruokaa ja naurua riitti ja matonkin ehdin ostaa kotiin viemisiksi.
Summa summarum: Marrakechin maratonissa on tasaisen reitin vuoksi ennätysainekset, mutta ennätyksen takominen vaatii tietenkin hyvät sääolosuhteet. Meillä kävi juoksumielessä todella hyvä tuuri sään suhteen. Ei ollut ollenkaan kuuma, mutta aurinko nosti tunnelmaa. Reitti oli tylsä enkä tiedä, olisiko pää kestänyt juosta tuolla yksin. Myöskään bajamajoja ei ollut kuin parissa kohdassa, eikä niistäkään ollut tietoa etukäteen. Ei siis herkkävatsaisen maraton.
Marrakechia sen sijaan voin lämpimästi suositella matkakohteeksi. Kaupunki on kiehtova ja ihmiset ystävällisiä, ja ihmeteltävää riittää. Ripaus seikkailuhenkeä ei ole tuolla tosin pahitteeksi.