Vuokatti Trail Challenge, osa 2

Vuokatti Trail Challengen kisakertomus osa 2. Kisakertomuksen osa 1 löytyy täältä.

57-72 km

Kisan kääntöpaikka Rumo jäi taakse ja juoksu alkaa taas kulkea. Kello käy puolta päivää ja matkaa on tehty noin 12 tuntia. Nyt maali on konkreettisesti metri metriltä lähempänä ja tuntuu mukavalta nähdä tuttuja paikkoja uudelleen. Ennen kisaa mietin, millaista olisi juosta edestakaisin, mutta tämä onkin kivaa. Huomio siirtyy omien kolotuksien ulkopuolelle, kun tulee tuttujen paikkojen myötä juteltavaa. Tässä on tämä kohta, kohta tulee se kohta, muistatko tämän?

Kokkosärkkien harjulla kaivamme sauvat esiin, sillä tässäkin kohdassa reittiä riittää noustavaa, joskin myös ihanaa, tasaista pätkää. Emme juttele mitään erityistä, keskittyminen on tekemisessä. Tulemme takaisin tieosuudelle, mikä sekään ei tunnu enää niin toivottomalta. Juttelemme, että tähänkään kohtaan ei tarvitse tulla enää ikinä uudelleen!

Ylitämme rautatien ja palaamme ruovikkoon. Sauvat pakataan jälleen liiviin. Vaikka olemme olleet täällä vain muutamaa tuntia aikaisemmin, reitissä riittää päiviteltävää. Vatsa ottaa edelleen kaiken syötävän ja juotavan hyvin vastaan, mutta mun vanha ultraajan pulma, alituinen pissahätä, on alkanut vaivata. Vaikka juon elektrolyyttijuomaa ja otan säännöllisesti suolaa, nesteet tuntuvat tulevan kehosta vauhdilla läpi.

Virallisen mittauksen mukaan Maanselän huolto on 72 km kohdalla, meille sakkokierrosten vuoksi muutamaa kilometriä myöhemmin. Täällä on parempi asennoitua niin, että huolto ei tule ikinä. Pessimisti ei pety. Maanselkä kuitenkin lähenee vääjäämättä ja mulle tulee kisan paras flow. Keskivauhti ei jälkeenpäin tarkasteltuna päätä huimaa, mutta mulla on tunne, että voisin jatkaa nyt ikuisesti. Myös lähestyvä dropbag-huolto nostaa fiilistäni.

Kuva: Endurance Kainuu

Minnalla sen sijaan on vaikeaa. Luojan kiitos nämä mustat hetket tulevat vuorotellen. Yhdessä juokseminen on periaatteessa hitaampaa kuin yksin juokseminen, koska erilaisia säätämisiä kisan aikana on vaikea synkronoida. Mutta se ei haittaa pätkääkään, ystävästä saa niin paljon voimaa. Kiskotaan toisiamme vuorotellen eteenpäin.

Mieheni laittaa Whatsapp-viestin, että huolto lähenee. Mä kiristelen, että ei tuollaista viestiä voi laittaa, ellei samalla sano, paljonko huoltoon on matkaa!! Kotikatsomolle joku 3 km voi näyttää pikku matkalta, mutta tässä maastossa se on paljon. Että onko se nyt sitten yksi vai kolme kilometriä?

Lopulta kuitenkin pääsemme taas Maanselkään ja keittolounaalle. Varustesäätö menee jo paremmalla rutiinilla. Vaikka olimme miettineet, että jatketaan ainakin Maanselkään, nyt kumpikaan ei puhu enää keskeytyksestä. Nyt jatketaan niin pitkään kuin mahdollista.

Lähdemme Maanselästä kellon näyttäessä vähän yli kolme iltapäivällä. Aikataulun kanssa ei ole mitään hätää.

72-94 km

Vatsa täynnä ruokaa pitää lähteä iisisti juoksemaan. Tämähän menee jo rutiinilla. Otan energiaa säännöllisesti, Minnan mielestä syön varmaan koko ajan. Vanhalla näkötornilla jaksamme hassutellakin ja lähettää kännykkäkuvan juoksuperheeseen.

Mutta sitten alkavat taas vaikeudet. Jalkoihin on alkanut tulla kipeitä rakkoja. Nämä varmaan alkoivat syntyä jo alkumatkasta, kun kengät olivat liian löysällä jalassa. Välillä jalat kastuivat kokonaan eikä sukkavalintakaan ollut varmaan paras mahdollinen. Askellus alkaa olla hankalaa, mutta pärjään sinnillä. Otan parasetamolin. Myös jatkuva pissahätä vaivaa, on se kumma että nesteet tulee läpi. Onneksi vointi on kuitenkin hyvä.

Ohitamme Hanhilammen kylmäpisteen ja muistelemme, kun tuosta juostiin harhaan. Seuraava etappi olisi Teerivaaran vanha kyläkoulu. Sauvat on taas kaivettu esiin ja useimmat kilometrit taittuvat reilun 12 minuutin kilometrivauhtia. Tuntuu helpottavalta ajatella, että tänne ei enää tarvitse tulla välttämättä enää ikinä.

Ilta alkaa hämärtyä ja kaivetaan otsalamput esiin. Matkaa on taitettu lähes 20 tuntia. Saavutamme Teerivaaran huollon ja huoltopisteen hoitajat ovat yhtä hiljaisia kuin mekin. Ei tee mieli aikailla yhtään tässä huollossa. Vielä 22 km maaliin.

94-104 km

Matka jatkuu ja lähestyvät nousut hirvittävät, mutta niistä ei puhuta. Rakkojen särky alkaa tuntua ylivoimaiselta, on pakko pysähtyä laittamaan rakkolaastarit. Kenkien ja sukkien poisottaminen jaloista on hankalaa. Mietin, miten hirveää loppumatkasta vielä mahtaa tulla rakkojen kanssa, mutta en sano sitä ääneen.

Reitti alkaa olla mäkisempi. On jo pimeää ja pian alkaisi koko matkan todellinen koitos. Saavumme reitin hurjimpaan kohtaan, louhikkoon. Ei auta kuin lähteä nousemaan. Minna haluaisi ottaa kuvan, mutta mä haluan mahdollisimman pian pois. Turhauttaa, että olemme joutuneet muutenkin pysähtelemään vähän väliä. Sanon Minnalle vähän liian ankarasti, että nyt ei pysähdellä.

Lähdemme tunkkaamaan varovasti ylös louhikkoa ja joudumme ottamaan välillä käsillä tukea kivenlohkareista. Tuossa on kiveen maalattu sinistä, sinne siis. Nousemme säkkipimeydessä vielä vähän matkaa – emmekä näe reittimerkkejä enää missään. Voi v***u. Ehkä löydämme merkit, jos nousemme vielä vähän ylöspäin. Mutta ei. Paniikki alkaa vallata mielen.

Minnalle tulee huono olo ja hän pyytää ottamaan liivistään mustikkakeiton. Onneksi Minnan vointi kohenee. Mutta olemme pulassa. Mulla on ollut kompassi mukana joka jumalan Nuuksion lenkillä, mutta ei täällä. Ympärillä näkyy vain ryteikköä ja kaatuneita puita. Ehdotan, että palaamme alas edellisen merkin kohdalle, mutta Minna sanoo, ettei pysty enää palaamaan takaisin. Emmekä varmaan edes osaisi enää takaisin.

Minna järkeilee, että jos jatkamme nousemista ylös, meidän on pakko löytää takaisin reitille. Kaivan kännykän esiin ja katsomme GPS-seurannasta, missä olemme. Luojan kiitos kännykässä on verkkoa. Olemme ihan lähellä vaaleanpunaista reittimerkkiä. Nyt ei saisi mennä paniikkiin. Mietin, paljonko meillä on juotavaa, evästä ja lämmintä vaatetta, jos jäämme tänne. Mutta ei tänne mikään pelastushelikopteri pääse. Rauhassa nyt.

Otamme kännykkäni kompassista suunnan luoteis-pohjoiseen ja tarkistamme vielä GPS-seurannasta, että menemme varmasti oikeaan suuntaan. Ja sitten polku löytyy. Olo on todella inhottava. Helvetin Tolhovaara. Nyt katsotaan kyllä tiukasti reittimerkkejä.

Sitten soi mun puhelin. Päivystäjä soittaa kisakeskuksesta. Ovat seuranneet meidän hidastuvaa menoa ja päivystäjä kysyy, mitä me meinataan tehdä. Vastaan reippaana, että meillä ei ole mitään hätää, olemme hyvävointisia ja täällä mennään eteenpäin. Ihmismieli on ihmeellinen. Äsken oltiin ihan paniikissa ja nyt ollaan jatkamassa matkaa.

Päivystäjä sanoo, että emme tule ehtimään määräajassa maaliin. Kuulemma Rönkön huolto tulee ihan kohta ja jos haluamme, niin pääsemme henkilökunnan kyydillä takaisin kisakeskukseen. Saan vielä rohkaisun, että suorituksemme on ollut todella kunnioitettava eikä päivystäjä olisi itse pystynyt parempaan. Vastaan, että juttelen Minnan kanssa ja soitan takaisin.

Kerron Minnalle puhelusta eikä meidän tarvitse epäröidä sekuntiakaan. Jätämme matkanteon Rönkköön. Ihanaa, pääsemme autolla perille ja ihmisten aikoihin nukkumaan!! Soitan takaisin kisakeskukseen ja kerron, että päätimme keskeyttää. Yhtäkkiä askel tuntuu kevyeltä. Pääsemme Rönkköön ja sykemittari pysähtyy klo 22.38. Siellä ihanat kainuulaiset herrat odottavat meitä. Ovat kahdella autolla liikenteessä ja sovimme, että hajaannumme eri autoihin. Tuntuu hassulta erota Minnasta lähes vuorokauden yhdessäolon jälkeen. Mun taistelukumppani ja ystävä.

Kisakeskuksessa saamme keittoa ja meidät palkitaan kunniakirjoilla sitkeydestä ja naisten 115 km sarjan 1. ja 2. palkinnolla. Olemme hyvävointisia ja juttelemme hyväntuulisina niitä näitä. Olo ei tunnu yhtään siltä, että olisimme keskeyttäneet. Teimme matkaa lähes 110 km (koska pummit) ja saimme yhdessä jakaa kokemuksen, joka piirtyisi ikuisesti mieleen.

Kisan jälkeen parantelin muutaman päivän reissusta syntyneitä vaurioita enkä oikein vielä osannut iloita suorituksestamme. Rakkoja särki ja polvi oli turvonnut. Vasen kylki oli kipeä, kun ilmeisesti sauva oli iskeytynyt kylkeen metsätiellä kaatuessani. Luulin jo saaneeni kylkimurtuman, mutta kylki parani nopeasti, joten taisin selvitä ilman murtumaa. Myös rakot ja polvi tokenivat lopulta nopeasti. Pää ja sydän kirkastuivat toipumisen myötä ja olen jo käynyt parilla kevyellä lenkilläkin.

Oli se vaan aika siisti reissu.

8 Replies to “Vuokatti Trail Challenge, osa 2”

  1. Ootte te kyllä niin uppeita ❤️ Ja niin mahtava reissu 💪
    Joskus sitä tuolla poluilla miettii, että voisihan sitä jotakin helpompaakin harrastaa, mutta sitten tulee se, ääh, mutta kyllä tää on parasta rääkkiä ikinä 😅

    1. Kiitos Maija, ite oot upia 😘 Ja joo, ei tätä harrastusta kyllä järjellä selitetä 🤣

  2. Olihan upea reissu teillä!! Kyllä tässä ihan kateelliseksi tulee noista elämyksistä.
    Onnea molemmille, ootte rautaa!!

    1. Kiitos Milla, kiva kun kävit kommentoimassa! Elämyksiähän tässä tosiaan haetaan, etenkin nuo varhaisaamun hetket yön jälkeen ovat todella hienoja 😍

  3. Huikeita naisia olette! Itse ”juoksin” 22km ja olen ihan samaa mieltä helvetin Tohlovaarasta! Meidän porukka saatiin juuri kokonaisuudessaan maaliin ja ruokittua, kun Vuokattihallissa kerrottiin teidän lähtevän Teerivaarasta. Huokailimme puoliksi ihaillen ja puoliksi paniikissa: ”ne on juosseet jo puolestayöstä asti ja niillä on vielä edessä ne infernaaliset 22kilsaa ja 13 vaaraa!” Lähetimme teille paljon tsemppiajatuksia ja seurasimme palleroitanne loppuillan. Kun näimme taivalluksenne vihdoin päättyneen, skoolasimme teille!

    1. Moi Annika, onpa ihanaa kuulla, olemme Minnan kanssa todella otettuja tästä! Tämä kommenttisi kyllä kannustaa tulevissa kisoissakin 💜

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *