Raudasta taotut

Syksyn päätapahtuma, kauan odotettu Joensuu Night Run juostiin viime viikonloppuna. Tuloksena 12 tunnissa 90 km, tärkeitä opetuksia ja itsetutkiskelua.

Voisin olla pettynyt, sillä tavoitteeni oli parantaa kahden vuoden takaista tulostani 100,9 km. Mutta en suostu olemaan pettynyt. Kisa oli huipputärkeä kokemus ja tajusin vasta nyt, kuinka alussa olen vielä ultrajuoksijana.

Syksyn treenit olivat sujuneet hyvin ja tuntui, että kuntohuippu ajoittui oikeaan kohtaan. Pakkasin mukaan vaikka mitä tarpeellista ja tein itselleni juoksu- ja huoltosuunnitelman. 14 minuuttia juoksua, minuutti kävelyä. Puolen tunnin välein geeli tai muuta energiaa, suolaa lähes yhtä usein, ja kävelyosuuksilla järjestäjien huoltopöydästä vettä tai urheilujuomaa.

Klo 20-23

Kisa starttasi illalla klo 20. Juoksu lähti mukavasti käyntiin, mutta sykkeet olivat koko ajan liian korkeat. Olin juossut syksyn peruskestävyyslenkkejä reilun kuuden minuutin km-vauhtia. Nyt kun yritin ylläpitää samaa juoksuvauhtia, sykkeet olivat noin 10 pykälää korkeammat kuin treeneissä.

Ja rata oli sentään täysin tasainen. Treenilenkit tein yleensä melko mäkisillä reiteillä, ja treeneissä juoksu oli kulkenut hyvin. Hallissa tuntui kuumaltakin enkä oikein päässyt juoksun päälle. Tuntui ihan mälsältä.

Kuva: Teemu Vartiainen.

Jatkoin kuitenkin samaa vauhtia ja jos sykkeet meinasivat ihan karata (mittari näytti helposti 157, kun pk-lenkit olivat taittuneet alle 145 sykkeillä), hidastin vähän vauhtia. En kuitenkaan ollut erityisen hengästynyt, vain mittarilukema huoletti. Kävelin tunnollisesti noin vartin välein ja söin ja join.

Klo 23-02

Ekat kolme tuntia pysyin jotenkuten tavoitevauhdissa (n. 9 km/h). Fiilis oli vaisu enkä oikein saanut päätä tai sydäntä mukaan juoksuun. Suunnanvaihto klo 23 piristi, mutta syötävä alkoi tökkiä ja kaikki maistui vaan pahalle.

Laitoin miehelle viestin klo 0:36:

A: ”Ei kulje, pää pettää ja kaikki maistuu pahalle, ei tee mitään mieli ☹”.

K: ”No voi sentään… Voiko pitää ihan tauon ja jatkaa sitten? Ei sillä tuloksella nii väliä oo. Jos vaan pystyisit nauttimaan siellä olosta?”

A: ”En tiedä kannattaako jatkaa kun ei tuu enkkaa. Ei oikein motivoi muuten… Kestää palautua kauan ym. Vähän niin kuin turhaan. Ja kun ei maistu mikään!”

K: ”No voithan ajatella että tää on tosi pitkä lenkki ja hyvä treeni tulevaisuutta ajatellen.”

A: ”Joo…”

K: ”Mutta jos ei maistu mikään niin tarviiko syödä mitään?”

A: ”Niin ei kai tarvi, jos pitäisi vähän taukoa.”

K: ”Tai sitten jatkat puoliväliin ja lopetat siihen. Tai katot siinä jatkatko.”

A: ”Yllättävän aikaisin pää pettää nyt. Se on hyvä idea, jatkan puoliväliin. Sit vaihtuu suuntakin.”

K: ”Eli enää tunti 20 min.”

A: ”Kiitti ♥ Jatkan nyt.”

Maraton tuli täyteen ajassa 4 h 55 min. Siitä oli enää tunti puoliväliin ja suunnanvaihtoon. Kerroin juoksukavereille että lopetan klo 02. Rakas juoksuystävä Sanna oli ensimmäisellä pitkällä ultrallaan ja hän sanoi mulle, että jatkat siihen asti, ei sun tarvitse vielä päättää keskeyttämistä. Huijasi mut jatkamaan ja mä menin lankaan 😀

Kuva: Petteri Jokela.

Mollasin vähän itseäni – mulla ei ollut mitään todellisia vaikeuksia juoksussa, ei vaan huvittanut.

Klo 02-06

Vähän ennen kello kahta tuli 50 km täyteen. Sitten klo 02:00 suunnanvaihto, fiilis oli hetken mahtava. Ja huomasin jatkavani. Syöminenkin alkoi taas maistua. Sykemittarin olin repinyt jo aiemmin pois, ei ollut enää hajua sykkeistä. Myös paita piti vaihtaa, kun hihaton alkoi hiertää kainaloista.

Kuva: Petteri Jokela.

Taas viesti miehelle, vaikka tiesin, että hän lukee viestit vasta aamulla.

A klo 3:07: ”Täällä sitä vaan painetaan.. Kohta 60 km. Enkkaa ei kyllä tuu.”

A klo 3:45: ”Mä liikun minkä liikun enkä ota enää paineita! Tää kuuluu lajin luonteeseen 😀 On kyllä mun viimeinen ratajuoksu.”

Aamuneljän ja kuuden välillä istuskelin pariinkin otteeseen huoltopöydän takana ja juttelin tutuille. Sitten aina takaisin radalle jatkamaan ympyrän kiertämistä.

Pilkoin tekemistä osiin. Neljä kierrosta juoksua ja sitten saa taas kävellä. Musiikista sai voimaa ja kävin toivomassa biisejä. Katsoin joka kierroksella tulostaulua. Juoksuvauhti oli noin 7 min/km.

Kuva: Petteri Jokela.

Söin kaikkea mikä vaan maistui. Parhaita olivat Punnitse ja Säästä -liikkestä ostetut sokeroidut, mukavan väkevät inkiväärikarkit. Välillä vähän janotti ja join enemmän. Kaikki imeytyi hienosti.

Välillä juoksin Sannan ohi ja kysyin, miten menee. Välillä hän ohitti minut ja kosketti olkapäätäni tsempaten. Muutamat yhteiset askeleet juoksukavereiden kanssa piristivät.

Klo 06-08

Kuuden maissa kilsoja oli kasassa 77. Laskeskelin, että voisin päästä 90 kilometriin. Se olisi kiva, pyöreä luku. Aikaa olisi kaksi tuntia.

K klo 6:45: ”Huomenta. No niin… Enää reipas tunti jäljellä. Tsemppiä!!”

K klo 6:47: ”Nii just menee miten menee.. Poluilla onkin mukavampaa.”

A klo 7:01: ”Koitan saada 90. Onneksi tää kohta loppuu :D”

A klo 8:01: ”Maali 91 km!!”

Liikutuksen kyyneleet, juoksuystävien halaus, mitali kaulaan. En antanut periksi, en keskeyttänyt.

Raudasta taotut.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.